Ja silloin tuntui kasteen sakramentti sangen pieneltä asialta.
19.
Ukko Galeniuksen peijaat.
Sitä mukaa kuin pappilan lapsukaiset olivat varttuneet suuriksi, kutistui talon vanhojen tuttavaan piiri yhä pienemmäksi ja monet hauskat herratyypit, tantti-ilmestykset ja kansanomaiset "kuvatukset" muuttivat toinen toisensa jälkeen varjojen valtakuntaan. Sekin tottapuhuen tapahtui juuri huomaamatta. Milloin esimerkiksi antiikinen, pitkäpartainen vallesmanni Immanuel Saxa suvaitsi hävitä Ämmän ruukilta, kävisi vaikeaksi selostaa. Milloin kurkkupartainen Aatami Manninen huonekuntineen haihtui näköpiiristä — pojat kertoivat papalleen "Vanhasta Aatamista" ikäänkuin ilmestyksestä uuden rautatien yhteydessä, ukko Aatami oli nähty köykkyselkäisenä, kapsäkki selässä ja kiiltävä metallilevy lakissa asemalla — tai milloin Viitalan, Salmelan ja Palovaaran jämerät, naavaleukaiset vanhat isännät lakkasivat vierailemasta Karhulassa, milloin kuuluisa yrttitaikuri Korte-mumma (jota lapset sekoittivat mamman kardemummaan) kuoli, tai kekkulilukkari Frans Petter Rendulin jonnekkin kaikkosi ja milloin pappismies Lauri Bonifacius Nordbomkin herkesi herttaisesti huvittamasta emäpappilaa aina klassillisilla kaskuillaan tai kauhistamasta Vuokin rippikoulupoikia virsikirjallaan, jolla päähän kopahuttaminen tyhmimpäänkin kalloon oli hermostuneelle kappalaiselle maksanut tynnyrillisen rukiita, milloin "Latvattomat Ukot", "Laappa-Antit", "Karppaset", "Rytys-Reetat", "Näätä-nikkarit", "Mylly-Topit", "Rasva-Paavot" ja monet muut merkkihenkilöt ottivat muuttotodistuksensa taivaalliseen seurakuntaan — siitä kaikesta ei taideta historiaa tehdä. Lehmäänsä taluttavan lukkari Saastamoisen ampua napsautti nurkan takaa taitavasti "Hullu-Sante", mutta sekin on unhoon painunut juttu, vaikka kyllähän Sante Juntusen, ensimäisen erämaan anarkistin ja suurkeksijän (hän teki pennin rahoja), elämäkerta sietäisi hyvinkin syvälle kaivavan tutkimuksen. Vainajien muistoista olkoon tässä maan pinnalle manattu viaton kertomus siitä, miten sivistyneistö vanhan pappilan kukoistusaikana vietti maahanpanijaisia.
Käsky oli käynyt itseltään Bertel Belial Buxhöfdeniltä kokoontua Kanervan kartanoon "kunnioittamaan läsnäololla vanhan merenrantakaupungista syntyisin olevan perämiehen ukko Galeniuksen rakasta muistoa". Koko intelligenssi oli siis liikkeellä hamasta kultasankalasisesta rovastista vinosilmäiseen ukko Rusaseen saakka. Seremoniamestarina esiintyi kaikkialla mainittu B.B.B., sillä "musteri" oli hänelle antanut avoimen valtakirjan. Vieraat täyttivät sankkana parvena Kanervan kaikki suojat, ja ensimäiset kahvikupit ja viinipikarit tyhjennettiin. Sitten otettiin vainaja mukaan ja lähdettiin kymmenellä veneellä häntä saattamaan kalmistosaareen. Kaikki kävi asianmukaisessa järjestyksessä, mutta lukkaria jostakin syystä ei ollut olemassakaan. Oliko kaukoniityllä vai kalalla, kronika ei kerro, mutta Buxhöfden, itse lukkarin poika, toimitti tämänkin tehtävän. Tosin hän veisasi päin hongikkoon ottaen kamalasti vauhtia ja huojuttaen peloittavasti mahtavaa ruhoaan, mutta täydestä se kävi, sillä olipa hän rakkaan vainajan muistoksi suuressa surussansa ilonkin pikarista maistanut. Päin hongikkoon, kertoo kronika sävelestä tässä tilaisuudessa, mutta ei ole se ihmeteltävää, sillä Buxhöfden oli tunnettu markkinamatkalaulaja, joka tunsi yhtä hyvin "Honkain keskellä mökkini seisoo" kuin "Vielä niitä honkia humisee". Saavuttiin takaisin surutaloon ja peijaat alkoivat. Isäntä Buxhöfden lausui ääneen ilonsa siitä ettei vanhaa raahelaista merisankaria hänen viimeisellä vesimatkallansa oltu hukutettu. Samalla hän kerskasi lukkaritaidostansa — "kolmessa sadassa kuudessakymmenessä viidessä kirkossa oli veisannut eikä koskaan äänirautaa tarvinnut" — ja arveli ettei kukaan muu olisi voinut suoriutua hautavirrestä niin komeasti kuin hän, jossa väitteessä epäilemättä oli jonkun verran perää. Sitten B.B.B. kulki ympäri huoneita muhkeana kuin suuriruhtinas pitkässä bonshuurissaan, pitkät kellonvitjat kaulasta yli liivien roikkuen ja järjesti vieraat.
— Minä vähän sortteeraan! hän huusi musterille.
Ja seuraavin sanoin Bux sortteerasi:
— Kontrahtirovasti ja ritarikunnan jäsen on hyvä ja istuu kungastuolissa. Pastori, teeppäs hyvin, pyhä veli, ja paina puuta missä vain saat. Pruustinna — sitta varsakuu soffan päällä. Hulu-Hulukkonen, istu sinä siinä ovensuussa äläkä liiku! Vallesmanni saa istua länstuolissa — länstuoli ja länsman, eikös se passaa yhteen? Miitas vossakka, ota sinä paikka täsä tuolisa. Ei heitä kyllä ole tullut numeroituksi. Rouva Nelli on nalli ja painautuu pruustinnan kylykeen — sisoo. Ja pasturska Nuurtpummi tähän toisellepuolelle — praa. Postimamsseli Silkkijeff, tule kyyhkyseni partamiehen syliin — ljupljuu! Rusanen, äläkä sinä siinä niin lähellä herroja känkkäile, pöljä… Hauvankaivaja, pysy sinä Jussi raiska tuosa toisesa huoneesa, jotta et ryvetä rakkeja multaan. Luutnantti Viktori Volotemari, Volotemari hei!
Iso Puksi posahutti nuorta luutnanttia hartioille, loi tähän loisteliaan silmäyksen ja jatkoi: Minun sytämeni pamppailee ilosta jotta sinäkin olet täällä — minä olen aina halannut sinua nahakseni — me kaksi suurta miestä! heh — joko sinulla rakas ystävä on totilasi? Terrrve!
Bux oli nousuhumalassa, mutta toimitti virkansa moitteettomasti. Kaasi tosin Hulkkosen totilasin siinä sivu seilatessaan, valtavalla ruhollaan, mutta puolusti asiaa seuraavalla pro memorialla: