— Minä vain katahin tuohon Volotemariin, niin silloin se, ottia tuota, kaatu!
Ja yhteen puhkuun hän huomautti veitikkamaisesti:
— Pastori Nuurtpummi, mitä sinulla on klasissa?
— Mi-minä ju-juon te-teetä! änkytti kappalainen, joka tahtoi käydä absolutistista, kuten vanhaan aikaan sanottiin. Mutta pastori, sisällisesti reilu mies, käänsi takitahallaan päänsä pois joka kerta kun Bux — muka erehdyksissä — kaatoi hänenkin lasiinsa konjakkia karahvista. Pastori olisi hihkaissut elämän ilosta, jos vain Emmansa silmiltä olisi uskaltanut — oli se metka mies tuo Iso Puksi, sapperment!
Mutta rovasti joi rehellisesti totiansa. Mahdotonta olisi kenenkään ollut väittää että tämä vanha pappismies missään tilaisuudessa olisi päihtynyt, niin sävyisänä, hiljaisena ja harvapuheisena ukko aina pysyi. Ei kukaan koko rovastikunnassa osannut juoda totia niin säädyllisesti ja kauniisti kuin tämän seurakunnan kirkkiherra.
Mutta palatkaamme asiaan. Sitten kun rouvasväki oli siirtynyt vierushuoneisiin, tuli herranhenki Ison Puksin päälle ja hän pyysi pokkuroiden papistoa että vainajalle, sille vanhalle rehelliselle raahelaiselle perämiehelle, pidettäisiin asianomainen juhlapuhe. No hyvä. Kukaan ei tahtonut ottaa sitä pitääkseen, mutta Bux huomautti jäntevästi että niin tehtiin aina suuressa maailmassa.
Pastori Nordbom hämmenteli totilasiaan ja alkoi vapista. Yhtäkkiä hän nousi ylös, polvensa lonksahtelivat, kaftaaninsa liepeet liepsahtelivat, hän avasi suunsa hirvittävän suureksi ja lausui mylisevällä kurkkuäänellä, kädet ristissä vatsan päällä:
— Mi-tä-pä mi-nä muu-ta kun että uk-ko oli — (hän piti kiusallisen pitkän paussin) — niin kuin me kaik-ki muut-kin (korotti äänensä ja karjasi) suuri syntinen!
Istui alas ja ryyppäsi totilasistaan. Puhe oli pidetty.
Seremoniamestari Bux katseli ensin silmää rävähyttämättä ja veitikka silmänurkassa pitkään pastoria, rykäsi ja esitti että maistettaisiin siis vihdoinkin vainajan kunniaksi.