Sanokaa mihin hän ei kelvannut, meidän Junnumme? Saattoi sanoa että hän kävi yhtaikaa "lyyseotakin" pappilan poikain kanssa. Pojat paukuttivat hänen korviinsa latinaa ja ryssää, historiaa ja matematiikkaa — Junnu oli huvitettu ja kunnioitti suuresti, silmänsä vilkutti kuin homo doctuksella ja hän tiesi ihan yhtä hyvin kuin Ruffe tai Vihtori sen tunnelman, mikä esimerkiksi piili koulukirjan esilauseessa: "latinan kieli, tuo urosten kieli, puhdasääninen kuin miekkojen kalske, näkyy nyt vihdoinkin voittavan jalansijaa armaassa isänmaassamme". Ille ego qvi qvondam — soi hänen korvissaan yhtä kauniilta kuin poikainkin ja hän nauroi iloisesti kaikille pedagoogijutuille.
Mutta parhaat laakerisi, oi jalo erämaan ritarirenki, olet sinä meidän pappilan poikain, ja tottakai tytärtenkin, muistotanhuvilla leikannut tuossa "kolmikymmenvuotisessa sodassa", jota käytiin vanhan pappilan ja kaukaisen merenrantakaupungin välillä. Sinäpä sinä olit keskeisin, tärkein tekijä, kun vuodesta vuoteen vuovasimme kuin lentävä kurkiparvi korven ja koulun väliä — sinä Junnu olit sen kiilan kärki, jonka humisevia siipiä vain me papinlapset edustimme.
Nuo pitkänpitkät hevosmatkat syksystä syksyyn, joululomasta toiseen, keväästä kevääseen! Alas ja ylös Korpelan mäkeä, Lemetin törmää, Kytöperän kynnyksiä, Rasivaaran ranteita, Leipivaaran lemmon laaksoja, Puolangan siintäviä jättiläisrinteitä, Juorkunan julmia maisemia, Utajärven alakuloisia jänkiä, Muhoksen muhevia jokirantoja, Oulujoen jäitä ja teitä!
Siellä olit aina sinä missä mekin, uupumaton uros uupumattomain erämaan lasten, karavaanisheikkinä. Sinäpä Virkkumme valjastit, sinäpä vauhtimme määräsit, sinäpä kanssamme matkalaulut kaikki märehdit, sinäpä jokaisen tuntuvan ylämäen kärryn ja reslan kupeella kävelit, pappilan ruunaa säästäen. Jokaisen majatalon sinä yönpimeässäkin tunsit, tiehaarasta kääntää arvasit, konsa kontistunut poikaparvi lammasnahkavällyjen alla turkeissansa torkkui kuni tuonelanmatkojen tunnelmissa — loppumaton reenjalaksen kitinä tulipalopakkasessa taikka taivaantäyteinen toivoton tuisku, jonka alta pojat ja tytöt kömpivät ylös kuin karhunpenikat, pesästä sysittyinä, kuolemansyvässä unessa nukkuvan kievarin pihalla. Sinä, Junnu, parta kuurassa, kulmakarvat huurteessa, julistit elämän iloisimman totuuden: heh, ollaan perillä! Nouskaahan poijat… Entäs nuo oikomatkat Utajärven kirotun Kivisuon ylitse! Hevoset vetävät, junnaavat, tunti tunnilta kuluu, ei ole enää aikaa eikä paikkaa, heitä ihmisen lapsi kaikki toivosi: pilkkopimeys, pakastuisku, umpitie, rämesuo, räikkämäntyjä, viiltävä viima… Kutistu nahkoihisi, purista pientä kouraasi kintaan sisässä, pidätä hengitystäsi… tokkohan vielä jossakin turkkisi alla sykkii kultainen, herkkä lapsen sydän, jolle pappilan karvamattoinen lämpö heijastaa kaukaa kuni iankaikkisuuden aamutähti… kärsi, kärsi nuori ritaripoika, korven trubaduuri, painaudu vielä syvempään vällyjen alle ja torju pahoinvointi hengityksestäsi kastuvan turkinkauluksen hieromasta, oikaise herpautunut koipesi, jos kivikova, jäätynyt eväskanttiini ei jarruta jalkaa… Nuku, papinpenska, erämaan yö sinulle tuutilaulua vinkuu. Mitä nyt? Miksi hevoset seisovat ja huohottavat? Kuuntelet… Junnu? Mihin hävisi Junnu? Musta haamu, huopasaappaat tai kallokkaat jalassa juoksee ketterästi potkien kinoksia… Mitähän se potkii?
Oi kirottu erämaan taival. — Ei löydy viittoja! Olemmeko eksyneet tieltä? Missä ollaan? Ruunat, te rakkaat pappilan höristelevät ruunat, antakaa anteeksi että me painamme ja että pappa on käskenyt tuoda paljon kuormaa. Me käveleisimme kaikki, mutta kinos on korkea, sääremme vielä liian lyhyet… Tietysti tienviitat vihdoin löytyivät, reenjalakset alkoivat narista, Junnu niisti nenänsä ja me vaivuimme syvyyden unikuviin. Kuusi, seitsemän, kahdeksankin tuntia yhdellä taipalella. Ihme että isä Jumala majatalon pihalla vielä puhalsi sieraimiimme elävän hengen, mutta niinhän Hän oli tehnyt Aatamillekin, joka oli pelkkää savea.
Kas, miksi yhtäkkiä näin kova vauhti - eijaa — räiskis — ja Junnu huutaa turhaan tpruu! — voi te hullut tuulimyllyhevoset. Taikka sitten Puolangan rotkoissa kuusamolaisten pororaidat — perkunas — laiskatkin ruunat silloin saivat herranhengen ja me papinpojat kuvittelimme Eliasta, mahtoiko sitäkin kerran kiidättää porojen säikäyttämät tuliset hevoset!
Sinäpä, Junnu, meidän tunnelmamme tunsit, kun jännittynein hermoin lähestyimme kaupungin tulliporttia — kaupunki — koulu — maisterit ja rehtorit — oi hyi, varjele Jumala… mutta luokaltansa päästä täytyy, se on kunnia-asia — nyt vilahti kaupungin portti — oi…
Mutta sinä Junnu tiesit myös meidän joululomatunnelmamme, silloin ei haitannut, vaikka viimeisellä taipalella olisi kolme varvasta paleltunut — vielä tuo umpi ulappa — ja pitkä ritisevä resla kohoaa kuin tankki jantavaa Karhuvaaraa vasten, kulkuset helisevät, aisakello pomppaa ja sydän, nuorukaisen, nuoren tytön sydän se pamppailee myös — valot loistavat kattokruunuista — joku juoksee avopäin ulos — pappa — mamma — herrajumala vihdoinkin… Ja kaikki vaivat ovat siinä silmänräpäyksessä pyyhkäistyt pois — lienee kai yhtä ihanaa herätä Kristuksen uskoon ja päästä kärsimyksestä?
"Jeesuksen kädet ja helmansa hellä"… Sankeyn laulu sieltä kajahtaa vastaan, mutta kyllä mar oman isän ja oman äidinkin kädet ja pappilan helma hellältä tuntuu.
Junnu kantaa sisään lumisia tavaroita ja sanoo ukko rovastille ja ruustinnalle: terveisiä kaupungista! Reissiltä minä otinni konjakkia ja Winkkelmannilta sitä ranstia.