He olivat nyt kerta kaikkiaan sitä sukua, jossa isoisät vuosisatoja olivat hengen harppua helskytelleet, virittäen "ilolaulun" milloin karitsalle, milloin pohjolan keväälle, milloin valittaen perivihollisen, venäläisen, hyökkäystä kotitanhuville — ja ihmeellisesti luonto niin oli satuttanut että milloin laulu oli uhannut lakata, silloin laulajatyttö lauluttoman lapsen toveriksi oli tullut ja runosuonet jälleen suihkivat visertävän emon poikasissa.
Papinrouva paljon lauloi,
Ruustinna runot rakensi,
Ennätteli esikoinen,
Lauloi yksi, lauloi toinen,
Kolmansikin kaijutteli.
Kaikki lauloivat lopuksi,
Sanelivat satusia…
Jos olisi tallella kaikki se vuosien tavara, viisikymmenkuusikymmenviitinenkin virsikuorma siitä saakka kuin emo äänen antoi ja poikaset piipitystä jatkoivat — niin tokko pappilan paras Polle vetää jaksaisi veräjän läpi noita Karhulan koruja, korven kartanon loruja?
Verissä veitikka vikisi,
Sydämissä sävelsointu,
Suvusta sanat soluivat,
Heimosta sävel-heliät,
Elämästä ennätykset,
Lennätykset leivän päältä,
Rytmi oli ryntähissä,
Riimileikki rinnan alla,
Lyyry kulta kainalossa,
Harppu aina hartioilla,
Luonto loitsi loitsuloita,
Korpi korkeita kohisi —
Erämaa enin opetti!
Nuo ikuiset kotiintulot ja maailman rannalle matkustukset, nepä kehittivät väkivaltaisestikin jokaisen pappilan lapsen kaihon ja kotikuiskeen tuulettuvia tunnelmia. Mutta soinnutella ilonsa ja surunsa sanoiksi ja kiinnittää perhonen neulaan — se oli puhdasta perintöä äidiltä, joka jo 17-vuotiaana oli rohjennut virittää ylistyslaulun itselleen Rakkauden jumalattarelle riimileikillä:
Kärlek, kärlek vill jag sjunga
Och min bön mot himlen slunga,
Samt beprisa med min tunga
Dessa känslor evigt unga!
Ei ollut siis suuri ihme korpiauringon alla että rakkauden haaveilijaneidon esikoinen Esko vanhenevan äitinsä kunniaksi kolmekymmentä vuotta myöhemmin myös viritti rakkaushymnin siten alottaen laulujen sarjan:
Vesistyi silmä äitini
tuo aina lempeäinen,
kun sairastuin mä monesti
ja olin pahapäinen.
Mit' eivät vitsat voinehet, voi kyynel kirkkahainen ja silmät äidin suloiset ja vesihelmi vainen!
Ja visertävän emon toinen poika, uljas luutnantti Vihtori Voldemar, oli jatkava kerran voimakkaasti samaan äänilajiin: