Mont' on muistoa minulla,
Monta kultaista kuvoa
Kotirantani rajoilta,
Kotiseudun korpimailta,
Kotikoskilta kovilta,
Sinijärveltä syvältä,
Vaahtopäiltä lainehilta,
Lapsena jo lahdet kuljin,
Metsän polut poljeskelin,
Siellä aatteeni asuvi,
Siellä sieluni elävi…
Pienen maaseutukaupungin luokkatoverit olivat ennustaneet Vihtori Voldemarista "toista Runebergia" — sillä heksameetereita kimnasisti kirjoitti kilometrittäin — ja kenties hänestä "se" on tullutkin, vaikka sitä ei kirjallishistoriassa ole mainittu, kohtalon korpisammal kasvaa niin monen suomalaisen runoraution ylitse.
Sitten jatkoi Aune tyttö äitinsä ja esi-isiensä säveltä ja hänen runossaan kohisi jo korven pohjaton kiro:
Oi kukkani puhtoisin, parhain,
Sinä kaino ja kaunoinen,
Sinun lempesi herätin varhain,
Siitä tuska nyt itsellein!
Ma kyynelin kastan sun juurta,
Sua ihailen itkussa suin:
Vaan kärsiä, kestää on suurta,
Vaikk' itse mä unhotuin!
Väntti, sarjan neljäs, kuten meillä on ollut kunnia edellämainita, ei koskaan tehnyt itseänsä vikapääksi riimileikkiin. Mutta moisesta välinpitämättömyydestä runon suuri jumala tietysti kuohahti ja syötti, kostoksi kai, sitä suuremman annoksen seuraavalle veljelle, Rolfille, Sanctus Petrukselle. Muusa pani Petruksen pelaamaan kaikilla instrumenteilla ja mahdoton olisi ollut ennustaa pilarunoja ja huvinäytelmiä kirjoittavasta konventinjäsenestä hurskasta pappia, joka Rolfista kuitenkin tuli — koska traditsiot sitä vaativat. Rolf helisteli Siionin kanteletta voimakkaammin kuin yksikään esi-isistään. Äidilleen hän ikäjuhlissa omisti pitkiä runoja, joista tähän otettakoon vain pieni pirske:
Usko ja rakkaus onnen on ehto,
Niitäpä sulta ei puuttunut — ei,
Niin hyvin ensi kuin kahdeksas kehto
Helposti heilui — vaikk' yöunen vei.
— Nyt vasta ymmärrän täysin sun vaivas,
Niitä ei ihminen maksa, vaan taivas!
Se oli yli-ihmisellisen kaunis ajatus (otaksuen ettei riimipaholainen nykäissyt kirjoittavasta kädestä) tuo että äidin vaivat oli vastaava taivas, silloin kun ei lapsiparvi niitä pystynyt palkitsemaan.
Iivari, poikasarjan nuorin, oli äitinsä lempilapsi ja ehkä hän juuri siksi lauloi niin paljon "lemmestä ja hemmestä!" Hän oli perinyt suorastaan runotarttuman, joka tauti kalvoi varhain hänen tervettä olemustansa, koska ei kuulunut suvun traditsioihin haettaa lääkäriä moiselle sairaudelle. Hänen mielikuvituksensa kuume kohosi säännöllisesti yli 40 asteen ja ihme ja kumma se oli että hän ensinkään jäi elämään näin vaarallisessa temperatuurissa. Iivarin lyriikan lempisana oli
yö!