käsitteen peitti häneltä säännöllisesti
häivä
ja siihen se loppui, ja mitä siihen lisäsi, se oli liian "räivää".
Vanhan pappissuvun rintaperillisenä Iivari kerran istahti pappansa pulpetin ääreen, levitti Koko Pyhän Raamatun eteensä, hikoili ylen ankarasti ja kirjoitti pitkänpitkän — Maailmanlopun laulun.
Kyllähän Iivarin runoasteikko sitten laajeni yleisisänmaalliseksikin, jossa korkeemman kaiun saivat Suomi ja tuomi, kansa ja ansa, mutta korven kaiut, nuo kotoisten rantojen raiut, jäivät hänelle iäti rakkaimmiksi — aivankuin heimonsa toisillekkin torvensoittajille:
Taas pauhaa, pauhaa, pauhaa
Tuo Niettussaaren kari!
Ja vaahtoharjoin laukkaa
Kuin hiiden vaunupari
Jättiläislaineet Niskan ulapan,
Tuon massan mustan, mahtavan!
Niin, Niettussaari se sai säyseän Sanninkin sydänkielet helkkymään, sinneppä hän velisarjan väkevämpien aironvetojen avuksi mielikuvituksessaan souteli:
Sua saari armahainen
Mä muistan ainiaan,
En pyhyyttäsi vainen
Unhoita milloinkaan.
Sun valkosannikoillas
Oon lasna leikkinyt,
Sun kukkarannikoillas
Kieloja keräillyt.
Sannin runokorva kyllä olisi vaatinut leikkinyt — keikkinyt, mutta mikä siinä lienee kiikastanut, ettei hevillä niin voinut sanoa: onnellinen tuo mamma, joka runoili ruotsiksi, sen kielen riimileikissä sai harjoittaa "keikkimistä".