Syyskuun lähinnä viimeinen päivä. Siipipurje pilkoittaa keskellä Niskanselkää. Maalattu, sukea soutuvene, valkoista, punaista, keltaista, vihreätä vilkkaa. On myötätuuli kalastussaareen. Ukko rovasti viilettää, toinen käsi puristaa lujasti huopana, käyrä piippu toisessa kädessä on sammuksissa. Mustan huopahatun alta liehahtavat hienot, lumivalkoiset ohimohiukset. Harmaa, huolellisesti leikattu leukaparta koskettaa mustaa sadetakkia. Kultakaari kehyksettömäin sankalasien välissä on uurtautunut nenäihoon. Ruskeat silmät tähtäävät yhteen pisteeseen — saareen.
Aivankuin veistetty kuvapatsas hän siinä könöttää, hiljaisena, arvokkaana, hievahtamattomana. Vene se vain liikkuu ja liukuu.
Tuntuu hiukan oudolta sydänalassa, aivoissa. Mitä se on? Miksi ei silmä ota niinkuin ennen? Rovasti laskee piipun viereensä, pyyhkii silmälasinsa. Ei niissä pyyhkimistä ollut, ehkä on ilmassa umettoa. Yhtäkkiä vanhus säpsähtää, lähettää nuoreen kumppaniinsa kysyvän katseen. Ei saa selitystä. Sumun tunto on kai hänessä itsessään? Taitaa olla kahdeksaskymmenes ensimäinen vuosi menossa — ah, ei tahdo itsekään ottaa uskoakseen että ihmiset pitävät sitä vanhuksen ikänä.
Tekee sanomattoman hyvää tuulotella pappilan kaikkien huolien lomassa. Tuhansia sivuja käsittävien uusien paksujen kirkonkirjojen jäljentämisessä on työtä vanhalle miehelle. Lisäksi pöytäkirjat, puustellipaperit, alituinen kirjevaihto. Lukemattomat asiamiehet, vaikka on pastorikin.
Rovastin mieltä painaa selittämätön murhe. Nämä uudenajan nuoret papit, jotka tulevat suoraan talonpoikaiskodista… niissä on jotakin, joka ei ole sopusoinnussa vanhan suvun pappiskulttuurin kanssa. Ne ovat niin itsetietoisia ja mukavuutta vaativia — niin ei ollut ennenaikaan. Ne saattoivat olla hyvinkin kyvykkäitä virkatovereita, mutta sielultaan… ei sitä saattanut sanoa.
Ja pappilan taloushuolet painoivat. Eikö koskaan pääsisi veloistaan vapaaksi? Nämä erämaanpapin huonot tulot — oli niin vaikea panna ulosottoon. Nyt oli alkanut maailmansota, joka nostaisi hinnat…
Rovasti kopisti piippunsa puhtaaksi ja katsahti ympärilleen. Ei näkynyt järvellä kulkijoita. Hyvinpä oli sattunut että tuuli oli kääntynyt täksi päiväksi. Lieneeköhän Iivari poika kotonaan? Missäpähän muualla olisi? Komean talon se vain oli itselleen rakennuttanut. Ei olisi pappa uskonut… Niitä oli sattunut niitä oikeaoppisuuden kahnauksia takavuosina. Niistä ei enää puhuttu. Hyvissä väleissä eleli isä ja poika, toisissaan kävivät, iloiset olivat tavattaessa. Ja ne pojanlapset olivat niin rakkaat. Mieluistahan se oli että edes yksi pappilan pääskysistä oli pesinyt kotiseurakunnan rannoille. Muut olivat haihtuneet sinne maailmalle — tämä nuorin poika vain ryskää korvessa kuin karhu. Kilpaa isäukon kanssa kalastelee! Taitaa tuo tehdä "henkisiäkin töitä", vaikka eiväthän kaikki kelvanneet Korkeimman edessä. Kukapa oli mallikelpoinen…
Jaa, tuolta Luvalaisniemen takaa se jo siintää Iivarin metsälinna. Mutta hänpä, isäukko laskea hurahuttaa suoraan saareen. Jos ne sieltä huomaavat, kai tulevat tervehtimään. Pistäytyy hän toki itsekkin, sitten kun verkot on laskettu. Mukavaahan se on…
— Maiju, soudahan vähän, ei oikein ota purjeeseen tässä salmessa.
Mikä lienee ollut mökintyttö rovastilla verkkopiikana. Hyvin se oli tolkussaan ja nautti sanomattomasti että oli päässyt ukko rovastin kalakumppaniksi. Olisi rovasti kyllä kaivannut läheisempää toveria, mutta mistäpäs otti erämaassa. Jäi kaikki sisäisempi keskustelutarve tyydyttämättä.