Vanha valkeahapsinen rovasti hymyili alavasti tytölle ja kohteli tätä niin hienotunteisesti että pyöreäsilmäinen pullukka oli ihmeissään. Ei paljon puhuttu, mutta siinä käytöksessä oli jotakin herttaista. Siellä pappilan suuressa kartanossa oli rovasti luoksepääsemätön suuruus kaikille piikaihmisille — eihän tuo käynyt edes keittiössä — mutta heti venerantaan tultua se oli muuttunut niin sulavaksi. Uskalsi Maijukin vilkaista sitä suoraan silmiin… ei se näyttänyt yhtään peloittavalta, vaikka sillä oli niin suuri valta. Hämärästi tajusi Maiju että seurakunnan kirkkoherralla täytyy olla valta lähinnä Jumalaa tai ainakin piispaa. Sehän tuo kuului hänet kastaneenkin, oli äiti kertonut. Päälakea kolmesti valellut pilkkumin kirkkaalla hetevedellä ja nimen pannut: "Minä kastan sinut Linta Maiju Akveliina — nimeen Isän ja Pojan ja Pyh…" ja puhtaalla hantuukilla pyyhkäissyt. Ei se tainnut sitä muistaa enää tuhansien joukosta. Olisi tehnyt mieli kysäistä, vaan ei rohjennut Maiju, mielessään vain hautoi… — No, ei tarvitse enää soutaa. Taitavasti kaartaen laski rovasti iloisesti kieppuvin purjein saaren saunarantaan, johon oli perattu veneensija ja ladottu kivilaituri.
Mikä ikuinen salaperäinen viehätys saapua tähän saareen! Jonka pienet polut, verkkoseipäät, halkorantteet, kiikut, petäjänlatva-väkkärät puhuivat omaa kieltään ja jonka vanha, ränstynyt kalatupa kätki yli kolmikymmenvuotisia muistoja. Siinä yhä vinkui viirilippu, johon rovasti omakätisesti oli leikannut vuosiluvun 1881. Tuvan avainta ei tarvinnut taskussaan kuljettaa, se löytyi aina käden kurottuvilta jostakin nurkkasalvoksen raosta, sammalen sisästä. Kodikkaasti lahonneen portaan kohdalta aukeni ovi, jonka kylkeen joku pappilan pojista runollisena hetkenä oli pensselillä vedellyt:
Täällä löydät rauhaa!
Täällä aallot pauhaa!
Ja tikapuun ylipäässä ullakkoluukussa siinsi sivellys:
Vanha tupa — vanha tapa.
Totta puhuen kalamaja ei ollut eilispäivältä, se näet oli rakennettu satavuotisista hirsistä, kaukaa Viitalan takaa puretusta "Ryssän aution" pirtistä, jossa muinaisuudessa oli asunut rajakarjalaisia.
Rovasti rasahutti oven auki — mikä pyhäinen hiljaisuus. Hella — puusohva — ristikko — aikapöytä — nurkkakaappi — tiskihylly. Ja siinä yhä katseli sanomalehdillä paperoidulta seinältä vanhan piispan kuva, jonka nuorin poika osaksi kurillaan, osaksi pyhiä asioita kuvitellen oli raahannut saareen. Punaisen verhon takaa aukeni asuintupa leveine kiintopenkkeineen ja rosoisine, maalaamattomine siltapalkkeineen.
Ukko rovasti kävellä tepsutti pieksusaappaissaan, joiden varsista pisti esiin sukkien punaiset reunat, läpi kummankin huoneen ikäänkuin tarkastaen, oliko kaikki niin kuin viimeksi oli jätetty ja toimitti sitten tytölle:
— Kuule Maiju, kyllä me taidamme keittää kahvit ennenkuin lähdemme verkonlaskuun. Hae sinä vettä sankolla ja pane tuli hellaan, minä rupean pilkkomaan halkoja tuvan uuniin, täällä täytyy lämmittää yöksi…
— Eikö se rovasti maisterin taloon yöksi? Vanhus ihan hätkähti.