— Mitä se Maiju? Täällähän kalamiehet aina…
Hän ei osannut muualla olla. Täällä rakkaassa Niettussaaressa vanha rovasti tunsi itsensä vapaaksi. Täällä oli niin mukava häärätä ja huushollata.
Ja kohta kuului "halkoliiterin" — kumolleen petäjänkylkeä vasten kaadetun veneenraadon luota — tottuneen kirvesmiehen kalkutus.
Savu läksi suikertamaan Niettulan matalasta tiilipiipusta! Tupa oli saanut elävän hengen.
Maiju odottaessaan kahvipannun kiehumista istahti suurten petäjäin väliselle kiikkulaudalle ja keinahti… kiikku niin mukavasti narisi… Tyttö ihmetteli: ollappa tällainen oma mökki. Ja Maiju lauloi kimakalla nenä-äänellä viiltävän haikeasti:
Suvi-iltana istuin ja ku-u-toin
Sulle si-lik-ki sukkia-a!
Nepä ruu-sut, jotka sulle a-annoin
Oli sy-tä-meni kukkia-a!
Rovasti kantaa rymähytti sylyksellisen pihkalta tuoksuvia halkoja tupaan.
— No, Maiju, jokos kahvi pian joutuu?
— Tykkääkö se rovasti panna suolaa?
Mutta juuri kun kalamiehet juhlallisesti olivat istahtaneet pöytään, jolle rovasti oli latonut vehnäistäkin kontista ja vanhus oli kohottanut ensimäisen kupin huulilleen, lennähti ovi auki ja kolme avopäistä kirkassilmäistä, leiskuvatukkaista lasta hyökkäsi sisään!