— Ukkihan täällä on! Oikeinpa arvattiin. Päivää! Me olimme marjanpoiminnassa rinteellä. Isä huusi yläparvekkeelta että savu nousee Niettussaaresta. Niin me tulimme kattomaan että ketä kummituksia täällä on!
— Kummituksia?
Se oli iloinen kohtaus vanhalle rovastille.
— No päivää, päivää lapsukaiset. Ihan yksinkö te, raukat, souditte salmen poikki?
— Niinpä tietenkin. Eikä me olla mitään raukkoja! Kyllä me tohimma! selitti vanhin tyttö säihkyvin silmin. Ja äiti käski kysyä, eikö pappa tule päivälliselle? Meillä on tuoretta kalaa!
— Ei taida joutaa, vastasi rovastivanhus. — Verkot pitää laskea ja sitten tupa lämmittää.
— Kyllä me hoidamme uunin sillä aikaa kun ukki verkot laskee.
— Tekö?
— Me juuri!
Räiskyvä tuli sytytettiin tupaan, pari lapsista palasi viemään sanaa "linnaan", mutta vanhin tyttö jäi tulen vahdiksi. Rovasti ja Maiju soutelivat verkonlaskuun. Viiteen, kuuteen jataan vanhus ne laski: Kumpunientä vasten salmeen, saaren takarantamille luotoja vasten, "Siikarannalle" ja Luvalaisniemen puolelle. Tosin siitä "Rapalahdesta" ei usein saanut, mutta kuka tiesi, missä kala kulloinkin ui. Jumalan vallassahan se oli…