* * * * *
Verkon verkolta solutti mustaan syvyyteen valkeahapsinen ukko rovasti ja siinä seistessään veneensä perässä vilisivät hänen mielessään ne nelisenkymmentä vuotta, jotka hän täällä erämaan järven rannoilla oli kalastellut ja perhettään palvellut. Kesien kirkkaassa paisteessa ja syksyjen synkeissä myrskyissä, aina vaihtelevalla onnella! Alituisessa puuhassa ja ponnistuksessa luonnon elementtejä vastaan taistellen. Kuinka ne vuosikymmenet olivatkaan vierineet — mikä olikaan ihmisen elämä? Miksi juuri tänne korven rannoille hänen elämänsä haaksi oli jäänyt ankkuriinsa keikkumaan, miksi se ei rintamaille ollut tarttunut? Häntä oli usein vihlaissut selittämätön kaiho suureen maailmaan, mutta joku väkevä vietti veti salojen yksinäisyyteen. Olikohan ihminen onnellisempi suurmaailman humussa? Mutta samallaisia syrjäisiin seutuihin sulkeutuvia luonteita olivat hänen esi-isänsäkin olleet niin kauvan kun sukua tunnettiin, neljättä sataa vuotta. Välkkyväin vetten veljiä ne kaikki olivat olleet, papit suoraan ylenevässä polvessa. Airo ja mela, venhe ja suksi, kirves ja puukko olivat suvussa ihailtuja esineitä, maaseudun hiljaisuudessa isät kaikki olivat sieluansa viihdytelleet, mutta jos joku suvusta oli harhautunut herraksi, niin sinne se sukuhaara ennenpitkää oli sammunut. Maalaisvetten hengessä vain oli korkea ikä saavutettu ja isänmaata ja Jumalaa palveltu. Ja maalaispapit vain olivat suuria perheitä kasvattaneet, sillä sammumaton ikävä oli tehnyt pappis-avioliitot sangen hedelmällisiksi. Kun ei muutakaan huvia salojen siimeksessä löytynyt…
— Sinä olet näppärä verkonsoutaja — huomautti kesken syviä ajatuksiaan ukko rovasti Maijulle — oletko sinä ennen verkkoja soutanut?
— En minä paljon, äänsi Maiju mielissään ja ihan punastui kiitoksesta: — oli sillä äitillä rääsyjä Hietajärvessä.
Tyttö mainitsi vain äitinsä. Isästä ei sopinut puhua. Sitä ikäänkuin ei ollutkaan. Ihmiset juorusivat että muka iso Puksi… Sieltä kai se oli verissä tämä kalastustaito.
— Tulipa kaunis ilma, tuumaili rovasti kun oli viimeisen verkkokukon heittänyt vedenpintaan ja aurinko paistoi tyventyville lahdille.
— Kun vain pysyisi…
Ja he palasivat saareen, Maiju soutaen niin että kokka kohisi. Voi noita lastenlapsia, mitä pärskettä ne pitivät vanhassa tuvassa. Rovasti antoi määräyksiä Maijulle: Nostahan olkipatja muuria vasten lämpenemään…
— No, lähdetään nyt sitten käymään linnassa.
— Tule ukki meijän venneeseen!