Ja perhekeskustelu alkoi. Pikkupojat takoivat jalkaa ja toinen pikku tytöistä itkeä pillitti, koska pojat "kiusasivat".
3.
Paitsi Matti Helttusta.
Paitsi Matti Helttusta oli Jumala kaikkiviisaudessaan asettanut pappilan henkiseen viljelykseen monta monituista muutakin ympärillä elävää ristirahvaan sielua. Melkein joka päivä joku tai useampikin niistä kävi aukomassa pappilan alati aukisaatavia ovia. Sitä riitti sekä suloisia että surkeita suhteita kirkkoherranväen ja talonpoikain välillä. Rovastilla oli omat ystävänsä, ruustinnalla samoin, olipa yhteisiäkin nimikkoystäviä.
Oli Jaakko Kemppaista ja Jaakon akkaa, ikuista ristiä ja imellystä, välttämätöntä hyvää ja pahaa, sillä tarvitsihan niin suuressa kartanossa sekä vasun raatoa että villavyyhtiä, kiulua ja voipyttyä. Oli Hiisivaaran Hiskiä ja Hyysirannan Lassia, oli Korte-Mummaa ja Viitalan vanhaaemäntää, Rytys-Kreetaa ja Issin Karoliinaa, Latvatonta Ukkoa ja Latvatonta Mummaa, Suovaaran Mattia ja Haukilan Henteriä — pappilan henkiherttaisinta kansankaartia, jota ei ilman kolmea kukkuraista kahvikuppia koskaan laskettu pois pappilasta. Oli vakinainen kahviratti Vanha-Mari, kultainen kankuri ja intohimoinen kalamuija, oli ison talon, Alanteen Anna-Leena mustine sirkeine silmineen ja mustine kirkkoröijyineen sekä koko Alanteen herrasherttainen väki moninkertaisine sukupolvineen. Niiden luona toki saattoi käydä vastavierailullakin kolmella hevosella.
Vaikka naapurit asuivat kaukana, niin olivat ne kuitenkin hyvin "likeisiä", aivankuin olisivat asuneet kivenheiton päässä. Esimerkiksi Lumme-Iikka, pappilan teerevin torppari, joka juoksujalkaa tuli pappilaan päivätöitänsä suorittamaan ja huusi kartanon täydeltä että "päevää". Moisia miehiä ihan saattoi rakastaa, niissä oli ryhtiä! Mitäs siitä jos Rasin Ransu puolestaan oli kuivan ärmäkkä ja Jouten-Tohomas nahjus. Rakkaita olivat nekin. Ja ihan sukulaiselta tuntui järven vastarannalla elävä Törmä-Ukko, joka — kuten sen koko maailma tiesi ja näki — kynti ja karhitsi omalla akallaan: puuauralla ja risukarhilla. Hieroja-akat kuuluivat ihan inttiimeihin: Jusan-Eevat, Pölkky-Kaisat. Tervetullut oli "Salamelan ukkokin" ikuisia terveyssuolojansa hakemaan. Ja kodikkaita, pappilan kullatuihin kehyksiin sisältyviä ilmestyksiä olivat läpi-pihan kulkevat Rasva-Paavot, Laappa-Antit, Lyyhä-Topit ja Veltto-Pekat. Kuoharia kohdeltiin kuin kirurgian tohtoria. Näätänikkari nautti "ammattiveljen" arvoa. Sydänmaan suutarit, räätälit ja sepät olivat tietysti pappilan kunniavieraita. Anterit, Joosepit, Levoskat, Raappanat. Suutari-Antti! joka opetti pikku Iivaria lukemaan, koska poikanen niskotteli mammansa sukkapuikon edessä. Sama Antti, joka eräänä pakkaspäivänä läksi plikin ostoon 200 virstan päähän kaupunkiin suksillaan ja jonka perään pikkupojat juoksivat antaen kumpikin Aleksanterinaikuiset kymmenpennisensä, jotta Antti muistaisi tuoda kaupungista lyijyspännät, ja joka viikon päästä palatessaan — vastaan juokseville papinpojille juhlallisesti ne ojensikin, antoipa vielä pastilliakin. Sama Antti, jonka häviämistä Pietariin iäkseen pikkupojat suuresti surivat, vaan jonka häviämisen maailman rannalle äiti-ruustinna osasi asettaa salaperäiseen yhteyteen karjakko-Marin pikkupojan kanssa, jonka nimi papinlasten malliin oli "Ilimari".
Jooseppi Moilanen! Sepäs vasta oiva ja nokkela räätäli, joka leikkeli pappilan kaikille pojille pöksyjä ja "jääkäritakkeja" niin paljon kuin Vanhan-Marin kutomia kankaita riitti; myöhemmin hävisi hänkin pappilan horisontista ja huhut alkoivat kertoa että Jumala siunasi Joosepille erämaan surkeudessa perätyksin kolme eukkoa ja kolmatta kymmentä lasta. Mutta aniharvoin Jooseppi pappilasta lähtönsä jälkeen lienee omille lapsilleen pöksyjä neulonut, sillä kuulestipa miehestä tulleen syvästi uskovainen ja akkojaan kurissa ja herrannuhteessa kasvattavainen.
Paitsi kolmea torpparia oli erämaan pappilalla vakituiset "kasakkansa", joka sana tällä kulmakunnalla merkitsi yhtähyvin suomalaista miestä kuin akkaihmistä: Julumaa-Jussia ja Pikku-Mikkoa, Reeta-Kaisa Juntusta ja Juppos-Viiaa. Heinänteon aikana tulkitsi kasakka-käsite Saparovaaran Jeremia, Pöljää Alapea ja "haravamiehinä" Hössy-Hannaa, Väliahon Armiitaa ja sensemmoista. Oli pappilan pirtin karsinassa tietysti nysäänsä imeksivä ruotimummu tai jos ei ollut mummua, oli ainakin ruotilaistyttö Oloka, joka jännitti ja huvitti koko kartanoa alati näkemällä ja pelkäämällä kummituksia ja aaveita.
Pappilan palvelusväkeen kuului varsinaisesti ainoastaan isäntärenki Junnu, joka, vaikka olisi lähtenyt poiskin, varmasti palasi takaisin kuin magneetin vetämä, sillä mies ei voinut elää ilman pappilaa ja varsinkaan ei pappila parka ilman Junnua. Siksi valtava kyky oli tämä Jussi, sivumennen sanoen: erikoisen kunniakirjan arvoinen miekkonen, koko talon ja heimon uskottu ja — mirabile dictu — ikuisesti salavihkaa soimattu palvelija.
Muut vakinaiset palvelijat pysyivät talossa vain vuosikauden, joten heidän nimiään on mahdoton jaksaa luetella; tosin oli sellaisiakin renkejä, jotka palvelivat kolme vuotta, mutta löytyi taas sen mokomiakin, jotka puskivat vain puoli vuotta ja kaikista äksyimmät tekivät ahväärin muikun purstosta, saattoivatpa lähteä pois talosta jo kolmenkin päivän kuluttua. Sisäpiiat vanhassa pappilassa olivat siinä määrin suosittuja että esimerkiksi "Iita" ja "Hilta", pari vuotta opiskeltuaan hienoa käytöstä, kelpasi forstmestarien rouviksi ja oppi puhumaan "ruohtia melekein yhtä viinisti kuin ruustinna"! Parhaat ulkopiiat palvelivat myös kolmisen vuotta, mutta häijyimmät suututtivat ruustinnan ruokottomalla suullaan jo moniaassa viikossa sekä karkasivat purpattaen nyytyineen, joihin joskus pistivät evästäkin mukaansa, uusiin seikkailuihin. Suurin piirtein katsoen tämä pappilan palvelijasto oli ikäänkuin Jumalan asettama henkivartiosto rovastin ja ruustinnan ja koko heidän perheensä ja juhtakarjansa ympärillä. Eihän ilman Mustaa-Kallea jäinen vesiamme noussut pihaan hetteeltä eikä Polle heinänsauhuja päästellen piehtaroinut pihalla, eihän ilman sisäpiikaa "Hulta-Vannia" pölyt tulleet pyyhityksi sisähuoneista eikä ilman kyökkäriä "Selemaa" voimöhkäleet putoilleet pirttiväen puurokuppeihin, eihän ilman Sussu-Saaraa maidot joutuneet "sisälle" niinkuin lypsäjätytön aina oli pakko julistaa ovenraosta, vaikka pappilan salissa olisi istunut itse lääninkuvernööri (maito on sisällä!); eikähän ilman "Paksua Riitua" sisäväen sauna perjantai-iltana niin jumalaisen herttaisesti olisi lämmittänyt olkikuvoilla kelliviä pappilan nuoria herroja, jotka olivat joululomalla, eikä myös ilman jotakin "Rokupätkää" olisi ilmestynyt halkoja rovastin kanslian porraslaatikkoon. Kaikki olivat tarpeelliset ja ehdottomasti kuuluvia siihen kotoiseen tauluun, jonka värituntuja tämä kirja tavoittelee.