Kun minä soitin kirjailijan ovelle, niin tuli hän itse avaamaan ja oli vihaisen näköinen ja pisti 50 pennin rahan kouraani ja kysyi, luulinko minä häntä pankkiiriksi, kun juoksen joka tunnin päästä kerjäämässä hänen ovellaan. Minä sanoin silloin, että minähän olen Kenosen Napoleon, jolloin kirjailija kysyi, kuinka isä jaksaa, ja käski minun käydä sisään ja kuivata huolellisesti jalkani oven edessä olevaan mattoon.
Puhuttuani asiani katsoi kirjailija minuun vähän pitkään ja ikäänkuin ihmeissään, ja minä aloin jo pelätä, että hän vaatisi minulta takaisin sen 50 pennisen ja ajaisi minut ulos. Mutta sitten hän sanoi, että ajatus ei kyllä ehkä olisi hullumpi, mutta ettei hänellä nyt missään tapauksessa ole ainakaan kahteen vuoteen aikaa ryhtyä sellaista kirjaa kirjoittamaan. Minä huomautin, että me kasvamme kahdessa vuodessa melkein aikamiehiksi, ainakin me vanhemmat pojat, ja kirjailija kysyi silloin, kuinka vanha minä sitten olen. Vastasin olevani jo neljäntoista vanha, ja sitten nousi kirjailija ja sytytti savukkeen, huomaamatta kuitenkaan tarjota minulle, ja alkoi kävellä pitkin askelin edestakaisin huoneessa, katsahtaen silloin tällöin tutkivan näköisesti minuun, niin että aloin jo melkein tuntea oloni tukalaksi.
Sitten hän äkkiä pysähtyi eteeni ja kehoitti minua itseäni kirjoittamaan kirjan meidän elämästämme. Varmaankin arvasi hän samalla ajatukseni, koska lisäsi, että oikeinkirjoitustaitoni mahdollisesti olisi niin ja näin, mutta että hän korjaisi kyllä pahimmat oikokirjoitusvirheet ja koettaisi saada kirjalle kustantajan.
Minä lupasin yrittää, ja tässä on nyt sen kirjan ensimmäinen osa. Siitä on minulle ollut hirveän paljon työtä ja vaivaa, ja se on ollut tehtävä salassa isäukolta, jolle tämä kirja tulee täydellisenä yllätyksenä. Olisi hauskaa nähdä isäukon naamaa, kun hän älyää tämän kirjan kirjakaupan ikkunassa. Jos siinä saisi hänestä näpätyksi silmänräpäysvalokuvan, niin minä luulisin sen postikortin tekevän hyvin kauppansa.
Kunnioittaen:
Napoleon Bonaparte Kenonen.
I
Eräänä päivänä tuli isäukko kaupungilta kotiin niin juhlallisen näköisenä kuin olisi hän ollut jättämässä konkurssianomuksensa.
Sitten hän avasi sanaisen arkun ja sanoi, että häntä oli pyydetty puhujaksi Katinhännän valistusseuran iltamaan kahden viikon perästä.
— Et suinkaan sinä vain lupautunut? kysyi äiti levottomana.