Olin Helsingissä usein aamupäivisin rautatientorilla kulkiessani katsellut erästä resuista ja kuumana heinäkuun päivänäkin viluisen näköistä mieshenkilöä, joka kädet syvälle housuntaskuihin työnnettynä, niska kyyryssä, kuin olisi hän alituiseen peläten odottanut lyöntiä takaapäin, nenä punaisena ja silmät vetisinä seisoskeli kauppaa hierovien tai muuten vain joutilaana maleksivien miesryhmien vaiheilla. Sama lievimmin sanottuna vaatimaton pukunsa hänellä oli aina yllään, olipa sitten kuuma kesä tai pyryinen tammikuun pakkaspäivä. Sama risainen lippalakki oli samalla tavoin painettuna vasemmalle korvalle kallelleen ja lippa näytti aina olevan saman verran halki kuin ensimmäisen kerran sen huomatessani. Saman verran löyhähti hänen hengityksestään aina holipompelin tuoksua, ja kasvot näyttivät aina yhtä pesemättömiltä. Varsinaista pesua ne nähtävästi eivät olleet vuosikausiin saaneet, mutta huuhteli sadevesi kesällä ja ihon kosketukseen tullut lumi talvella enimmät liat sentään pois. Tukkakin, joka riippui erinäisinä takkuina edessä otsalla ja takana niskaan ja takinkauluksen yli, näytti aina samanpituiselta, vaikka kai se kasvoi niinkuin muittenkin ihmisten tukka. Ja Surku-Vihtooriksi häntä sanottiin.
Ensimmäisen kerran olin muistaakseni tullut Surku-Vihtooria tarkemmin katselleeksi eräänä talvipäivänä.
Se oli oikein kireä päivä. Tuuli puhalsi ihan leikaten ja pakkanen lähenteli 30 astetta, mikä nykymaailman aikaan, kuten kaikki tiedämme, on näillä tienoin jokseenkin harvinainen saavutus. Oli jo tulossa iltapäivä ja viimeiset viluiset kaupustelijat puuhasivat kiireesti kamsujaan kokoon, laputtaakseen tiehensä tuolta paikalta, joka muistutti pikemmin Grönlannin jäätikköä kuin Suomen pääkaupungin toria.
Mutta torin toisessa kulmassa seisoskeli vielä tavallisella paikallaan ja tavallisessa asennossaan, vielä viluisemman näköisenä vain kuin muulloin, Surku-Vihtoori, risainen lippalakki tavanmukaisesti kallellaan vasemmalle korvalle päin, hytisten kylmästä ja tehden joitakin esityksiä, vanhahkolle, resuiseen turkkiin puetulle miehelle, joka hajamielisenä kuunteli Vihtooria. Viimemainitun puhe, mitä se sitten lieneekään sisältänyt, ei kuitenkaan näyttänyt tekevän toiseen toivottua vaikutusta, sillä parin minuutin kuluttua lähti hän tiehensä, jättäen Vihtoorin värjöttelemään yksikseen.
En voinut olla silloin panematta merkille, miten paljon sentään ihmisen ruumis saattaa kestää, kun niikseen tulee. Lihava, parin senttimetrin rasvakerroksella vuorattu porvari olisi puolessa tunnissa voinut saada, itselleen kuolemantaudin, jos olisi sellaisessa pakkasessa haihatellut ulkosalla yllään Vihtoorin puku. Mutta pysyipä vain henki Vihtoorissa, vaikka se ehkä väliin taisikin olla hieman täpärällä.
Myöhemmin alkoi minua ikäänkuin vaivata ajatus millähän se Surku-Vihtoori oikein elää?
Kerran selvisi minulle kuitenkin tämä arvoitus. Vihtoori eli myymällä vanhaa sukukelloaan.
Satuin kulkemaan pitkin torinlaitaa, kun Surku-Vihtoori eräänä pilvisenä kevätpäivänä oli innokkaassa keskustelussa parin maalaisen kanssa. Hän tuntui olevan tavallista enemmän humalassa, edelläkuvattu lippalakki reuhotti päässä vapaammin kuin tavallisesti ja sinipunertavan nenän päässä kimalteli suuri pisara. Siinä oli tekeillä kellokauppa.
Vihtoori, vastoin tapojaan, jotka yleensä olivat hillityt, mitä ruumiinliikkeisiin tulee, taikka suoraan sanoen vetelät, heilahteli nyt ja nytkähteli innostuksesta. Puoliääneen suhisi hän liiketuttavilleen:
— Se on hyvä kello… p—le… osta pois! Saat sadallakahdellakymmenellä markalla.