— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi toinen liiketuttavista.
— P—le! Korotas nyt vähän sentään!
— Kahdeksankymmentä markkaa!
— Sano viimeinen hinta!
— Kahdeksankymmentä markkaa… eikä penniäkään päälle.
— Tämä on 200 markan kello… ja enemmänkin… no, maksa pois 120 markkaa!
— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi taipumattomasti ostelija, jolla oli kieron näköiset silmät, ja lisäsi, vetäen suutaan ivalliseen nauruun:
— Se on tarpeeksi maksettu varastetusta kellosta.
— Varastetusta! Älä s—na! Tää on vanha sukukello… Viidenkymmenen vuoden paikkeilla ollut meidän suvussa… Pahaa oikein tekee kun pitää tämä myydä…
Ja Surku-Vihtoorin silmistä alkoi vuotaa vesi, joka paremmin kuin pitkät ja kaunopuheiset esitykset todisti, miten raskasta hänen oli luopua muistorikkaasta perhekalleudestaan.