— Yhdeksänkymmentäviisi!
— Kahdeksankymmentä markkaa.
Vihtoori kohotti vetisen katseensa ylöspäin, ikäänkuin pyytääkseen korkeutta todistajaksi sille kiristykselle, johon hän oli joutunut kierosilmän puolelta.
Mutta kun ei ylhäältä näkynyt mitään merkkiä, nuolaisi hän huuliaan, huokasi ja jatkoi kaupan hieromista:
— Oletko sinä aivan sydämetön? Lykkää nyt yhdeksänkymmentä markkaa kouraan, niin saat tämän kellon — tämmöisen hyvän kellon.
Kierosilmä sylkäisi sivulleen ruskean tupakkasyljen ja sanoi kuin grammofooni, joka ei voi sanoa muuta kuin mitä levylle on piirretty:
— Kahdeksankymmentä markkaa.
Vihdoin syntyi kauppa. Surku-Vihtoori möi arvokkaan sukukellonsa kahdeksallakymmenellä markalla, eikä hän kaupan tultua päätetyksi näyttänyt olevan erikoisen pahoillaan, pikemmin päinvastoin.
Parin päivän kuluttua huomasin Vihtoorin hommaavan jotain miesjoukossa. Ohikulkiessani kuulin hänen taas itku kurkussa myyskentelevän "vanhaa sukukelloa".
Ja nyt minä tapasin Surku-Vihtoorin aivan odottamatta täällä Savon radalla ja ajattelin itsekseni, että mitähän se mahtanee nyt hommailla. Olisiko ruvennut trokariksi?