II
Juna vihelsi ja lähti. Hauska Helsinki jäi taaksemme. Kovaluontoinen, vahva ja mistään inhimillisistä tunteista välinpitämätön veturi raahasi nyt minua kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tämä oli siis olevinaan sen n.s. huvimatkan alkua. Isä oli lähtenyt "kesämatkalleen" tutustuakseen isänmaansa luontoon ja elääkseen siinä sivussa ilmaiseksi parhaan kesäkauden sukulaistensa ja tuttaviensa vieraana ja kustannuksella, ja uhkauksensa mukaan oli hän ollut niin kohtelias, että oli ottanut minutkin mukaansa. Hän oli jo etukäteen huomauttanut minulle, kuinka suuren ja ansaitsemattoman kunnian hän täten oli minulle osoittanut. Jos hänen poikansa olisivat paksupäisempiä, niin olisin minäkin ehkä ottanut hänen sanansa täydestä todesta, mutta minä en ole mikään aasi. Tiedän, että isäukko jo talvella oli neuvotellut äidin kanssa minun lähettämisestäni maalle jonkun tuttavan tai sukulaisen luokse, joka panisi minut kovaan maatyöhön. Isäukko tuntuu olevan sitä mieltä, että se tekisi hyvää minun kasvatukselleni ja luonnonlaadulleni, mutta minä satun olemaan toista mieltä. Minä olen syntynyt vapautta rakastavan kansan keskuudessa uljaassa Pohjolassa, enkä siis ole mikään mustanaamainen neekeripoika, joka voidaan myydä orjaksi enimmän maksavalle käteistä rahaa tai kolmen kuukauden vekseliä vastaan. Isä on kyllä kehittynyt teeskentelytaidossa, mutta en minäkään ole mikään puupää. Minä tiedän, ettei isä ole ikinä tehnyt kovaa maatyötä eikä tule sitä koskaan tekemäänkään, joten hän on jäävi arvostelemaan sen vaikutuksia, mutta minulla on siitä viime kesälomaltani sen verran kokemusta, että tiedän sen sopimattomaksi minunlaiselleni hentorakenteiselle pojalle, joka on kasvanut suurkaupungin hienostavassa ilmakehässä niinkuin arka orvokintaimi puutarhurin lasikattoisessa kasvilavassa. Olen kuitenkin olevinani niinkuin en mitään aavistaisi. Tulevaisuus saa sitten näyttää, kumpi tässä pelissä on korttinsa taitavammin hoitanut, isäkö vai minä.
Näissä mietteissä istuin kolmannen luokan vaunun kovalla penkillä — isä, kuvaavaa kyllä meidän suhteellemme, matkustaa itse toisessa luokassa komeasti kuin kansanedustaja, mutta ostaa pojalleen ja nimensä ja omaisuutensa perijälle kolmannen luokan piletin. No, minä tulen sen kyllä sopivassa tilaisuudessa muistamaan. Kansanvaltaiselta ja vapaamieliseltä mieheltä, jollainen isä väittää olevansa, on tämmöinen menettely hieman omituista.
Olimme sivuuttaneet muutamia asemia, kun vaunuun tuli laihanpuoleinen, herrahtavan näköinen mies, yllään pitkä musta takki, vaikka kesä oli kuumimmillaan, ja naamallaan jonkinlainen papillinen sävy. Hänellä oli oikean olkapään yli kulkevassa remmissä riippumassa kirjalaukku, mistä arvasin hänet hengellisten kirjojen kaupustelijaksi.
Huomasin, että hengenmies kiinnitti katseensa ensiksi minuun ja suuntasi hiipivät askeleensa minua kohti, ja päätin olla varuillani sekä menetellä olosuhteiden mukaan.
Kolporttööri katsoi minuun lempeän haikeasti, pää vähän kallellaan, ja kysyi:
— Onko nuori ystäväni pelastettu?
— En, herra, vastasin minä nöyrästi.
Mustatakki tuijotti minuun säälivästi, ikäänkuin olisi hänen surullinen velvollisuutensa antaa minulle kalanmaksaöljyä. Sitten hän huokasi:
— Eikö herätys ole vielä etsinyt nuorta ystävääni?