— Ei, herra, sanoin minä alakuloisesti ja loin katseeni maahan.
Mustatakki istuutui viereeni penkille ja pyyhki hikeä naamaltaan suureen, likaiseen nenäliinaan. Sitten hän sanoi:
— Varmaankin nuori ystäväni erehtyy. Eikö nuori ystäväni joskus tunne, että jossakin hänen läheisyydessään on joku, joka ikäänkuin kutsuu häntä luokseen, joku, joka haluaisi, että nuori ystäväni antautuisi hänelle…?
— Kyllä, herra, myönsin minä matalalla äänellä. — Kyllä minusta välistä tuntuu juuri semmoiselta.
— Siinäpä se! huudahti mies iloisesti, ikäänkuin olisi hän löytänyt kultaisen kaksikymmenmarkkasen permannolta. — Siihen minä juuri tahdon tulla! Tietääkö nuori ystäväni, kuka se on, joka silloin vetää häntä puoleensa ja minkätähden hän sen tekee?
— Kyllä, vastasin minä. — Se on isäukko, joka haluaisi antaa minulle selkään.
Mustatakkinen mies näytti kieltämättä sellaiselta, kuin olisi hän odottanut jotakin muuta kuin tätä aivan luonnollista ja totuudenmukaista vastausta. Hän oli siunaaman ajan vaiti, ja huokasi sitten, ennenkuin jatkoi:
— Etkö tiedä, keneen sinun isäsi turvaa, kun vaarat ja onnettomuudet häntä uhkaavat ja kun hän on suuressa tuskassa?
— Isä soittaa poliisille, vastasin minä typerännäköisenä. — Isä huutaa aina poliisia, kun hänelle hätä tulee, ja välistä huutaa hän sitä, vaikka ei mitään hätää olekaan. Jos herra haluaa kuunnella, niin minä kerron, miten isä kerrankin keskellä yötä vaivasi aivan aiheettomasti passipoliisin meille sisään kolmanteen kerrokseen…
— En minä halua kuulla sellaisia kertomuksia, keskeytti mustatakkinen mies murheellisella, mutta ei sentään vihaisella äänellä. — Minä olisin halunnut puhella kanssasi korkeammista asioista, mutta sinulla ei tunnu olevan alkeellisintakaan käsitystä näistä asioista, vaikka näytätkin olevan hyvästä perheestä. Minä haluaisin todellakin puhua isäsi kanssa sinun kasvatuksestasi.