— Siinä on tukkanne… löysin sen metsästä, sanoi hän jäätävän ivallisella äänellä, paiskaten ruskean tekotukan pöydälle ja kiiruhtaen katkeroituneena ulos.
— Sittenhän on kaikki hyvin, sanoi rovasti.
— Armaani, tahdotko seurata minua maailman ääreen? kuiskasi Claurenzia.
Rovasti huokasi kumeasti:
— En voi… minulla on hyvin vaikea hemoroidi…
— — —
— Se on todellakin sievä ja jännittävä kertomus, sanoi hra Kenonen miettiväisenä. — Elämässä on sentään paljon kaunista, kun se vain osataan oikein kuvata.
XI
Mitä kauemmaksi laiva eteni siitä kaupungista, jossa hra Kenosen seurue vielä veteli unia, sitä levollisemmaksi hra Kenonen tunsi itsensä. Hän alkoi jo puhua vertauksilla ja sanoi olevansa kuin aasialainen Pöhniks-lintu, joka kertomuksen mukaan nousi omasta tuhkastaan. Hän väitti selvästi tuntevansa tulevansa uudeksi ihmiseksi, oltuaan hieman samalla tavoin hunningolla kuin Jukolan Simeoni siihen aikaan, jolloin paholainen vei tämän saapasnahkatorniin. Hra Kenonen selitti, että tämä Seitsemän Veljeksen kohta oli luonnollisesti tulkittava esikuvallisesti, ja ettei mainittu paholainen ollut mikään muu kuin joku gulassi, jolla ei tietysti ollut mitään vaikeuksia houkutellessaan yksinkertaisen hämäläisen maalaispojan mukaansa, koskapa paljon nerokkaammatkin miehet saattavat hairahtua sellaisessa seurassa.
Kun taas oli jonkun matkaa kuljettu, alkoi hra Kenonen tehdä viittauksia siihen suuntaan, että hän oli vain huvinvuoksi järjestänyt koko tämän retkueen, saadakseen pitää sisällisessä alitajunnassaan hauskaa gulassien kustannuksella, ja ettei hän ollut oikeastaan ollut päissään koko retkellä, oli vain ollut olevinaan.