— Kukkokiekaa!
Jos hra Kenonen olisi tuomittu hirtettäväksi, ellei hän olisi voinut sanoa, kuinka ja koska ja missä olosuhteissa hän oli joutunut pienelle kellertäväksi maalatulle, vähäiseen puutarhaan antavalle parvekkeelle, niin olisivat tämän arvoisan, epäsäännöllisiin elämäntapoihin ja niistä johtuviin enemmän tai vähemmän outoihin tilanteisiin sortuneen kansalaisemme elinpäivät luetut. Hänellä ei nimittäin ollut vaaleanharmainta aavistustakaan siitä, miten hän oli voinut vaipua nykyiseen tilaansa.
Oli varhainen, lämmin ja kirkas kesäaamu. Edellämainitussa pikku puutarhassa kimaltelivat miljoonat kastehelmet. Ei tuulenhenkäystäkään.
Hra Kenonen istui paitahihasillaan ja avojaloin parvekkeella olevalla tuolilla. Hänellä oli sylissään pärekori, jonka kansi oli auki, ja pärekorissa oli elävä, jossain määrin kiivasluontoisen näköinen ja verraten komeahöyheninen kukko, joka oli rihmalla sidottu jaloistaan pärekorin pohjaan, niin ettei se päässyt karkaamaan korista.
Hra Kenosen sameassa katseessa oli ihmetystä, ällistystä, uteliaisuutta ja hiljalleen kohoavaa harmia, hänen tuijottaessaan sylissään olevaan siipikarjan edustajaan, jota joskus on esitetty turhamaisen pöyhkeyden vertauskuvana.
— Missä minä olen? ajatteli hra Kenonen. — Kuka minä olen? Kuinka olen joutunut tälle balkongille? Mitä seutua tämä on? Sillä tämä ei näytä Helsingiltä. Missä ovat kenkäni ja sukkani, missä on palttooni, takkini, liivini, hattuni…? Ja mikä on tämä kirottu kukko, jonka kiekaus herätti minut? Mistä se on kotoisin, ja kuinka se on joutunut minun syliini?
Hra Kenonen tunsi elävänsä salaperäisyyksien maailmassa, ja häntä värisytti.
— Tämä kaikki on niinkuin satua, ajatteli hän edelleen. — Tämä on niinkuin tuhatta ja yhtä yötä… höss, pakana!
Viime huudahdus oli tarkoitettu kirotulle kukolle, joka juuri kuroitti kaulaansa ja päästi korvia leikkaavan kukkokiekaan.
— Jollet sinä riivattu pidä kitaasi kiinni, niin minä väännän niskasi nurin! uhkasi hra Kenonen synkeästi. — Sinähän herätät koko talon… mikähän talo tämä oikein on?