Hra Kenosella oli paljon ajattelemista, mutta saivat hänen ajatuksensa samassa uuden suunnan, sillä pienestä puutarhasta läheni outo otus, jonka kaltaista hra Kenonen ei ollut koskaan nähnyt. Sen yläosa oli kuin ihmisen, mutta alaosa oli jotain sellaista, jota hra Kenonen ei aluksi osannut tarkemmin määritellä, ennenkuin ilmiö tuli kokonaan näkyville pensaitten takaa.
Olento pujahti puutarhaan sen perällä olevasta narisevasta portista, jonka se heti taas huolellisesti sulki. Sitten läheni se hra Kenosta omituisella tavalla hypähdellen lyhyin askelin.
Vihdoin tunsi hra Kenonen tulijan näppylänaamaiseksi paksuksi kauppamatkustajaksi, joka hyppi ja tepsutteli eteenpäin tynnyrissä, mitä hän kannatteli reunoista, joten tynnyri, josta molemmat pohjat olivat poissa, muodosti jonkinlaisen puisen pönkkähameen.
Päästyään hra Kenosen parvekkeen kohdalle ja huomattuaan Kenosen kohotti kauppamatkustaja tynnyrin päänsä yli ja heitti sen menemään, niin että tynnyri rysähtäen lensi talon kivijalkaa vasten.
Silloin näki hra Kenonen, että kauppamatkustaja oli miltei alasti. Vain värillinen paita oli hänellä yllään ja kaulus sekä kaulaliina kaulassa.
Huohottaen kohosi puolialaston näppylänaama hra Kenosen luo parvekkeen kaiteen yli, löydettyään maasta rakennuksen seinustalta pienet tikapuut, jotka yltivät parvekkeen reunalle, ja seisoessaan siinä sitten keveässä asussaan hra Kenosen edessä kirosi hän tervehdykseksi ja sanoi:
— Tässä minä nyt sitten olen!
— Niinpä näkyy, myönsi hra Kenonen ilmeisellä uteliaisuudella.
— Minä sitä olen joutunut vähän h—tinmoiseenpolskaan, ilmoitti kauppamatkustaja. — Jos joku toinen olisi sellaista kertonut, niin olisin pitänyt häntä oikein emävalehtelijana. Onpa niin ja näin, jaksanko edes uskoa, vaikka se on itselleni sattunut. Se on jotain niin ääretöntä.
— Kerro! keskeytti hra Kenonen kärsimättömästi.