Lujana kestää Kaivopuiston kallioperusta.
— — —
Vanhan huvilan yläkerrassa seisoi kaksi nuorta ihmistä, katsellen ulos meuruavalle merelle.
Sotilaan silmistä välähti tulta…
Hänen äänestään kalskahti rauta…
Mutta väräjävä neito, jolla oli hiusnutturassaan puolitoista korttelia korkea kampa, painoi maidonvalkean otsansa kylmää ruutua vastaan, ja hänen poskillaan hehkuivat ruusut.
Äärettömän kaihoisana värähteli hänen hopeankirkas äänensä, kun hän hiljaa hyräili:
"Meri on kaunis, kun mainingit päilyy…"
"Päilyy… häilyy… säilyy…" mutisi luutnantti loppusointuja. Soturi oli myös runoilija.
— Tahtoisin jonnekin… kauas… missä pimeys ympäröi vielä ihmisiä, mutta missä kirkas, väräjävä elämä jo näkyy edessäpäin… sanoi neitonen kuin uneksien.