— Jaa, että eläviin kuviin, lisäsi soturi. — Mennään vain.
Neidon ylhäinen ylähuuli kääntyi tuskin huomattavan halveksivasti. Hänen suupielissään väreili omituinen, surumielinen hymy. Hänen suuret, selittämättömät silmänsä tuntuivat katsovan olevaisuuden tuolle puolen.
Soturi sytytti savukkeen.
Vanha kaappikello olisi vakavasti naksuttanut syntyneessä hiljaisuudessa, mutta ei mitään kaappikelloa ollut. Ei mikään naksuttanut.
— Voivatkohan ihmiset koskaan ymmärtää toisiaan? kysyi neitonen harmaalta kissalta, joka kehräten torkkui sohvalla.
Kissa ei vastannut. Se ummisti silmänsä.
Luutnantti aikoi vastata kissan puolesta ja lausua sukkeluuden, mutta huomasi onneksi ajoissa itsekin, ettei hänen aikomansa sukkeluus ollut edes kaukaista sukuakaan sukkeluudelle, ja nielaisi sen siis vatsaansa. Hän ei tuntenut itsensä siitä paljoakaan täyttyvän.
Luutnantti tahtoi, että neito, jonka nimi oli Päivikki, pitäisi häntä sukkelana. Eikä luutnantti ollut mikään jästipää. Vaikka hän ei ollutkaan niin sukkela kuin olisi halunnut olla.
Mutta merellä pauhasi myrsky…
2