Rouva Horttanainen ei ole syvemmin sivistynyt ihminen.
Hän oli käynyt vain kansakoulun ja 6 viikon keittokurssin.
Ja nuori runoilija poistui raskain askelin rouva Horttanaisen matkailijakodista.
Mutta hänen täytyi jättää käsilaukkunsa pantiksi.
Ja siinä laukussa olivat kaikki hänen käsikirjoituksensa.
— Minä jätän tänne tämän laukun, joka sadan vuoden perästä maksaa mittansa kultaa — tuota inhoittavaa kultaa — teidän haltuunne, oli runoilija sanonut lähtiessään. — Uskon teidän haltuunne paremman puolen itsestäni. Tallettakaa sitä huolellisesti… voi sitä, joka siitä hukkaa yhdenkään paperiliuskan!
Mutta rouva Horttanainen oli vihaisesti sulkenut oven hänen jälkeensä.
Ja sitten oli hän suurilla, punertavilla käsillään kantanut runoilijan käsilaukun, joka sisälsi runouden puhtaimpia helmiä, matkustajahuoneesta pimeässä eteisessä olevan penkin alle.
— — —
Mutta runoilija vaelsi tympeästä matkailijakodista ulos ihanaan, avaraan maailmaan, jossa tulipunaiset tulpaanit kasvoivat mustien vesien varsilla ja kuumeinen hehku sylkytti ihmisten valtimoissa ja palavien sydänten uhrisauhu kohosi taivaalle, joka oli kuin sinisenhohtava meri… hän nousi ylös autereisille kukkuloille ja näki oranssipuistoja ja perhoja ja valkeita purjeita ja kukkivia akaasialehtoja ja marmorisia pilareita — elävissä kuvissa nimittäin — ja hän kuuli kuinka linnut visersivät unessa ja kuinka hopeiset sävelet soutelivat joutsenkaulaisissa gondooleissa haaveiden laguuneilla… mutta hänen sydämessään kehräsi suuri kaipaus kultaisia rihmoja.