— Uskotko, että minä olen runoilija?! huusi Kaiho Kantelo kipenöiden.
— Uskon! mutisi rouva Horttanainen.
Ihastuksesta uikuttaen hiipi rouva Horttanainen ylvään poikansa rinnoille, joka oli vaikuttava ilmiö.
— Minä olen vain edellä ajastani, ilmoitti runoilija. — Minua ei vielä ymmärretä. Mutta tuleva sukupolvi jumaloi sitä maata, jota jalkani ovat tallanneet. Minua ei vielä ole tunnustettu. Minua on jopa pilkattu. Mutta minä olen pilkkaajistani sepittänyt seuraavan uudenaikaisen ivarunon:
"Hau! haukkuvat hauvat, Haukkuvat hauvat, Haukkuvat, Hau! — — — — Hau! Haukkuvat. Haukkuvat hauvat, Hau! haukkuvat hauvat".
— Kuinka kaunista! huudahti rouva Horttanainen. Hänen silmistään loisti äidillinen ylpeys.
— Sellaisia runoja oli kokoelmassani monta! sanoi runoilija.
— Ne ovat nyt tuhkana, lisäsi hän surumielisesti.
— Jääthän nyt luokseni, poikani? kysyi rouva Horttanainen rukoilevalla äänellä.
Runoilija Kaiho Kantelo rypisti otsaansa.