— Minä näytän viime päivinä tehneen yhtä ja toista, mikä ei olisi ollut välttämättömän tarpeellista. Olen vieläkin sekaisin päästäni. Ties mitä hittoa ne ovat mahtaneet minuun ajaa. Mikä päivä nyt on?
— Nyt on torstai heinäkuun 14 päivä, ilmoitti hra Sarvikas.
Herra Kenonen iski nyrkin pöytään, sanoi joukon karkeimpia voimasanoja, mitä sillä hetkellä sattui suuhunsa saamaan, ja huusi, että hän on joutunut paholaisten kelkkaan ja että hänellä olisi eilen ollut esillä tärkeä juttu Helsingin raastuvanoikeudessa.
— Jos minä joskus tästä vielä selväksi pääsen, niin lähden suoraa päätä kotiin, enkä ryyppää ikänä! vakuutti hän. — En ainakaan paljon, lisäsi hän silmänräpäyksen perästä.
— Ennenkuin sinä selviät, ennätät sinä päästä Inariin asti, sanoi Sarvikas, — Tehän olette päättäneet matkustaa Lappiin asti, ja minä kuulin gulassien keskenään puhuvan, että pitävät sinua koko matkan semmoisessa hönössä, että sinä todellakin joudut Lappiin.
— Sehän on ihmisryöstöä! huusi hra Kenonen kauhistuen. — Missä on tuomari Varpukallio? Minä nostan tästä senkaltaisen rymyn, että se kuuluu Utsjoelle asti!
— Tuomari Varpukallio ei ole ollut mukana koko retkellä, ilmoitti kirjailija Sarvikas. — Hän sanoi, kun sinä puuhasit Porvooseen lähtöä…
— Minä puuhasin? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti.
— Tietysti sinä… kukas sitten, sanoi kirjailija Sarvikas. — Sinähän tämän retken alku ja juuri olet. Sinä olet ollut aivan tavattoman repäisevällä tuulella viime päivinä.
— Siltä näyttää, murisi hra Kenonen synkästi. — Mutta jos gulassit luulevat, että saavat minut Lappiin viedyksi, niin uskon niiden saavan pitkän nokan. Niin, Varpukallio sanoi mitä?