— Sanoi, että hän ottaa Mattinsa pois teidän koulustanne hyvän sään aikana. Ei suostunut lähtemään edes Porvooseen, vaan karkasi.
— Se oli viisas teko, myönsi hra Kenonen. — Minä karkaan myöskin.
— Minnepäin? kysyi hra Sarvikas.
— Tietysti Helsinkiin! huusi hra Kenonen. — Ei koskaan pitäisi lähteä pois Helsingistä.
— Se on kyllä totta. Mutta ylipäänsä on tämä sentään ollut hauska matka.
— Hauska… niin, ehkä sellaiselle, joka muistaa, mitä matkalla on tapahtunut. Mutta minä en tiedä koko matkasta mitään, paitsi mitä muilta kuulen. Ja se ei yleensä ole hauskaa. Esimerkiksi tämä kukkojuttu: mitä pahusta minä olen ajatellut ostaessani elävän, riivatun kukon… ja Porvoon torilta?
— Sinä mielistyit siihen muuten vain. Sinä tulit liikutetuksi — sinä olit muutenkin aika lailla liikutettu, mutta tulit vielä toisella lailla liikutetuksi, nähdessäsi tuon kukon. Sinä sanoit vedet silmissä, että sen katseessa oli jotain uskollista, ja että sitä odotti surullinen loppu paistinpannussa.
Hra Kenonen punastui huomattavasti ja alkoi kopeloida kenkiään ja sukkiaan sängyn alta.
— Ja sitten sinä ostit tuon kukon ja lupasit valmistaa sille rauhallisen, huolettoman vanhuuden hyvässä kodissa… ja nyt on kukko jo toista vuorokautta ollut meidän matkassamme.
— Hyvä, oikein hyvä! murahti hra Kenonen. — Minulla on aina ollut hellä luonne. Mutta olisin kiitollinen jos voisit selittää senkin, kuinka minä jouduin tämä uskollinen elukka sylissä istumaan tuonne ruokasalin parvekkeelle.