Vihdoin alkoivat valtuutetut toipua.
He uskalsivat jo katsahtaa toisiinsa… jopa uskalsivat hiukan hymyilläkin.
Puheenjohtaja yhä odotti vastausta.
Vihdoin voitti »ei»-ehdotuksen tekijä luontonsa. Hänen tahdonvoimansa saavutti vallan äänielimien ylitse. Hän avasi suunsa. Valtuusto kuunteli, puheenjohtaja kuunteli, sanomalehtireportterit höristivät korviaan, koko ympäröivä luomakunta jännitti kuulovoimansa äärimmilleen.
Ja todellakin.
Kuului ikäänkuin pieni kuiskaus — ikäänkuin hento tuulosen henkäys — puheenjohtaja, joka jännityksellä oli kiinnittänyt katseensa puhujan huuliin, oli erottavinaan niiden kuiskaavan: »ei…»
Puheenjohtaja julisti, että »ei» on voitolla.
Valtuusto hyväksyi suurenmoisella, monumenttaalisella vaikenemisella puheenjohtajansa tulkinnan.
Ja siten oli saatu asia onnellisesti ratkaistuksi huutoäänestyksellä.
(1921.)