Silloin sällit suuttuivat ja kirosivat että »heitäppäs vielä, p—le!» ja silloin alkoi tulla kiviä ilmasta niin että nurkat paukkuivat, ja silloin sällit keräsivät vähän vikkelästi kamppeensa hammasten lyödessä loukkua, vaikka he olivatkin reiluja reisusällejä, jotka eivät pelkää piruja eivätkä puruja, ja sitten läksivät sällit hyvän kiiruusti siitä talosta.
Ja oli jo syvä yö ja kirkas kuutamo, ja siinä kuutamossa juoksi kaksi kalpeaa reisusälliä myttyineen ja laukkuineen pitkin Mäntyharjun Valtolan kyläntietä, vilkaisten silloin tällöin taakseen. Ja kuuhut loisti heleästi ja sällit juoksivat keveästi, ja kolkuttelivat ovelta ovelle, mutta missään ei ovea avattu, eivätkä sällit saaneet enää sinä yönä uutta kortteeria, vaan saivat juosta aamuun asti talvisessa kuutamoyössä.
Ja välistä täytyi aina vilkaista taakseen, kun tuntui ihan kuin olisi joku juosta tassutellut kevein askelin heidän perässään.
Josta saamme sen hyödyllisen opetuksen, ettei ole hyvä ruveta praakailemaan liian turskisti nykyaikaisten kummitusten kanssa.
(1923.)
KENTTIJÄRVELÄISTEN KARHU
Pari päivää ennen vappua saapui muutamaan Kuusamon pitäjän rajakylään eräs naapurikylän ukko, joka kopisteli lumet pieksuistaan, pisti tupakaksi ja ilmoitti nähneensä vereksiä karhunjälkiä Kenttijärven selkosella.
Seuraavana päivänä läksi kylästä neljä ahavoitunutta miestä ankarasti asestettuina ottamaan petoa hengiltä, ja liittyi sakkiin viidenneksi eräs patrullimatkalla oleva rajavartiosotilas.
Nämä viisi miestä painelivat hehkuvin innoin karhun olinpaikkaa kohti, mutta karhu, joka oli jo noussut talviunestaan, ei jäänyt vieraita vastaanottamaan, vaan kuullessaan miesten lähestyvän läksi pakoon, niin että puut metsässä rytisivät.
Miehet hiihtivät sen perässä minkä jaksoivat, ja karhu aina vilkaisi taakseen ja paransi vauhtia, ja hurjaa peräkkäin kiiruhtamista jatkui myöhäiseen iltaan.