Nähdessään, että oli turhaa sillä kertaa jatkaa pidemmälle takaa-ajoa, huusivat miehet karhun jälkeen eräitä loukkaavia haukkumasanoja ja poikkesivat Kenttijärven kylään yöksi jatkaakseen aamulla takaa-ajoa.
Mutta kun karhun metsästäjät aamulla varustautuivat lähtemään uudelleen liikkeelle, keräytyivät Kenttijärven miehet synkkinä heidän ympärilleen, ja kaikkein synkin kenttijärveläinen ilmoitti omasta ja muiden kenttijärveläisten puolesta:
— Saatte jättää sen karhun tappamisen silleen… teillä ei ole siihen mitään oikeutta — se on meidän karhu!
Karhunhiihtäjät tuijottivat ällistyneinä toisiinsa ja vihdoin eräs heistä sanoi matalalla äänellä:
— Emme me todellakaan tienneet, että se oli teidän kotieläimenne.
— Juu, kyllä se on meidän, vakuuttivat kenttijärveläiset innokkaasti. — Täältä se meidän kylästä viime syksynäkin söi monta lammasta, ja me olemme sitä jo pari kertaa koettaneet saada kiinni, ja meiltä se jäi sinne samaan vaaraan, josta te nyt olette ajaneet sen pois.
Karhunhiihtäjät alkoivat jupista keskenään, ettei se tainnutkaan olla vahingoksi, kun se karhun pahus pääsi karkuun, mutta samalla saapui paikalle eräs kenttijärveläinen, joka oli synkemmän näköinen kuin kaikki muut kenttijärveläiset yhteensä.
Tämä kaikkein synkin kenttiläinen katseli karhunhiihtäjiä vihaisemmin kuin karhu itse, astui lopulta rajavartiosotilaan eteen ja sanoi tuimasti:
— Nämä neljä miestä minä tunnen, mutta teitä en tunne… tulin vaatimaan teiltä korvausta siitä karhusta.
Se sotilas ei oikein ymmärtänyt, mitä se vihaisesti katseleva kenttiläinen tarkoitti, ja vastasi jotain siihen suuntaan, »ettei karhusta saa tapporahaa, ennenkuin se on tapettu ja ettei hän myöskään maksa niitä lampaita, kun ei ole niitä syönytkään».