Vähän ajan kuluttua soi isännän puhelin.
— Halloo, sanoi isäntä.
— Tämä on se ja se, kai isäntä tuntee minut? Se oli surullinen tapaus, mutta sattuuhan sitä maailmassa sellaistakin. Jaa, jaa… tuota noin, saankos minä nyt hänen huoneistonsa?
— No minkä helkkunan huoneiston nyt sitten taas? huusi isäntä kärsimättömänä.
— Sen N.N:sen huoneiston tietysti!
— Mitäs te oikein pöpisette? Ei se ole vapaa!
— Voi vietävä, kuka pakana sen nyt ennätti kahmaista?
— Ei sitä ole kukaan ottanut. N.N:nen asuu siinä itse.
— Mitä? Eikö N.N:nen olekaan vielä hirttänyt itseään?!
— Häh?! huusi isäntä pelästyen. — Mitä te puhutte?