Ja oli tapahtumain kulku ja kehitys seuraava:
Eräänä viime elokuun pimeänä iltana palasi joukko kaupunkilaisia Peltosalmelta — lähimmältä asemalta — joiltakin juhlilta. Käveltiin tietysti pitkin rataa, mikä tosin oikeastaan on kiellettyä, mutta jota kieltoa ei pidetä aivan perustuslain pyhyydessä Iisalmessakaan.
Näin oli onnellisesti ja ilman mitään erinomaisemmattomuuksia päästy likelle Iisalmen kaupunkia, kun huvikävelijäin joukkue äkkiä tyrmistyneenä pysähtyi, sillä jonkin matkan päässä radan varrella, ojan reunalla, leijaili valkea haamu ja kuului omituista suhinaa.
Tämä ei ollut mikään jonkun unisen huvittelijan harhanäky, sillä sen näkivät kaikki yht'aikaa, ja haamu leijaili ojan reunalla, vaikka kuinka olisi silmiä hierottu.
Muutamia kauheita, jäykistäviä silmänräpäyksiä. Sitten pamaus. Ensimmäisenä tointunut nuorukainen oli nimittäin sivaltanut revolverin housuntaskustaan ja ampua pamauttanut.
Pamaus oli kaikinpuolin onnistunut ja asiallinen revolverinpaukahdus, mutta se ei tehnyt haamuun tarkoitettua vaikutusta. Se vain leijaili aikansa ja painui sitten suhisten alas ikäänkuin olisi maa sen niellyt.
Tulivat huviretkeilijät kylmässä hiessä ja auttamaton raukeus polvitaipeiden seuduilla kukin kotiinsa ja kertoivat asian, niinkuin se oli, eikä sinä yönä Iisalmen kaupungissa paljonkaan nukuttu. Ja jokainen, jolla on ymmärrystä, ymmärtänee ilman muuta, mistä kaupungissa seuraavana päivänä puhuttiin enemmän kuin pormestarinvaalista. Ja että rohkein ja seikkailunhaluisin osa kaupungin väestöä jännityksestä hytisten varustautui toivioretkelle suhisevan haamun esiintymispaikalle.
Päivä painui iltaan. Pimeni. Äänettömänä, tai korkeintaan kuiskaillen seisoo Iisalmen kaupungin urhoollisin aines läheisellä ylikäytävällä, rohkean miessuvun edustajat eturintamassa, vaimot ja lapset häntäpäässä.
Vihdoin alkaa jono hiljalleen, hyvin hiljalleen, liikahdella eteenpäin kummituspaikalle.
Pysähdys… odotus.