Päivemmällä jotkut paikkakuntalaiset kertoivat, että kaksi pitäjänkiertäjänuorukaista oli kateissa. Niin olivat kadonneet kuin sauhu. Ei kukaan tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.
— Vai niin, sanoi kauppias Kaskunen ja vilkaisi taas salavihkaa permantoluukkuun.
Kun kertojat olivat menneet pois ja myymälässä oli hiljaista, kuuli Kaskunen parkua kellarista. Kauppiaan vakavia kasvonpiirteitä valaisi hetkiseksi omituinen hymy.
Lattian alta kuului viimein kovaa mölinää. Kauppias meni ulos ja huusi ilmanvaihtoreiästä: »hiljaa, muuten tulee vallesmanni!» Möly vaikeni.
Kauppias myi koko päivän. Sitten sulki hän myymälänsä oven ja laski kassan. Sitten lähetti hän noutamaan poliisia ja kadonneiden poikien isiä. Poliisi tuli ja isät tulivat.
Kauppias vei heidät myymälään. Sitten avasi hän kellarin luukun.
Pojilla oli nälkä. Olihan siellä ravintoaineitakin, siirappia ja suolaa, huomautti kauppias.
Pojilla oli vilu. Ehkä te pian lämpenette, lohdutteli kauppias.
Toimeenpantiin kenttäoikeus. Kauppias sanoi, ettei hän halua jatkaa juttua, vaan jättää sen kenttäoikeuden käsiteltäväksi.
Kenttäoikeus aloitti heti toimintansa. Päätöksen toimeenpano jätettiin isien tehtäväksi. Kauppias oli ennustanut oikein. Kun asian käsittely oli päättynyt, ei pojilla ollut ensinkään kylmä.