Pienemmille jälkeläisilleen, jotka mielihyvällä näkivät, miten vihatuille vanhemmille veljille kävi, sanoi hän:
— Tupaan paikalla siitä paleltumasta, taikka minä kun usutan poliisikoiran paljaisiin kinttuihinne! Ihan ovat sinisinä koko pennut, kun siinä ovat alasti pakkasessa kaiken päivää.
Lapset juosta kipittivät tupaan, jonne Kinnarikin meni.
Hän ripusti lakkinsa naulaan ja asettui uunin ääreen mielityöhönsä, päreitä kiskomaan.
Tarkasteltuaan ensin epäluuloisesti pärepuukon terää — Kinnari oli mitä ankarimmin kieltänyt kenenkään koskemasta hänen pärepuukkoonsa, jota pidettiin lakkinaulan alla terä seinänrakoon pistettynä — katseli hän kotvasen arvostelevasti oksatonta pärehalkoa, latasi senjälkeen piippunsa, sytytti sen ja alkoi kiskoa päreitä.
— Antoivatko ne siellä koululla edes kahvia? tiedusteli Kinnarin vaimo
Mari, joka tuhersi lieden ääressä kahvinkeittohommissa.
— Ei noilla näkynyt olleen kahvin aika… sanoi Kinnari kotvasen perästä.
Tuvassa vallitsi jonkin aikaa syksyisen iltapäivän unettava äänettömyys. Liesi vain silloin tällöin risahteli, ja uunille kavunneet paljassääriset lapset nuhisivat hiljaa keskenään. Kinnarin kotona ollessa ei tuvassa saanut telmiä — eikä paljon muuallakaan. Se nyt ei kuitenkaan merkinnyt lapsille kovin suuria vapauden rajoituksia, sillä isä oli pitkät päivät poissa kylällä, vaikka ei töitäkään olisi ollut.
Viimein kysyi Mari:
— Saitko sinä työtä sieltä koululta?