Hän mietti:
— Ihmeesti se onkin antanut tuo luonto viisautta eräille luontokappaleille, varsinkin noille koirille. Miten liekin niitä niin suosinut. Ne oikein hevosmiehet kehuvat sitä hevosen viisautta, mutta en minä kumminkaan ole vielä yhdessäkään hevosessa koiran viisautta havainnut — vaikka olen ikäni hevosia pitänyt ja hevosella ajanut. Muistihan sillä kyllä on, sillä hevosella, ja hevosen muisti onkin, mutta siinä se sitten kaikki on. Ei se omin nokkineen mitään osaa tehdä…
Isäntä haukotteli niin, että leuat naksahtelivat, ja vaipui puolihorroksiin. Havahtui siitä kumminkin ja sai hetkisen kuluttua jälleen langan päästä kiinni:
… vaikka eipä se taitaisi itse koirakaan mitään osata, jollei sillä olisi se vaisto ja haisti… ei sillä mitään järkeä ole — mitäs järkeä sillä järjettömällä luontokappaleella olisi, kun ei sitä ihmisilläkään tahdo riittävästi piisata — vaikka on koulunkäynnit ja muut sivistykset…
Emäntä tuli sisään maitoastioita kalistellen, ja isäntä seurasi hänen toimiaan puoliunessa, silmäluomet melkein kiinnipainuneina. Vahvisti vihdoin ääneen äskeisten mietelmiensä lopputuloksen murahtaen:
— Vaisto se on ja haisti… eikä mikään järki ja muu ymmärrys…
Emäntä katsahti sänkyyn päin ja tiedusteli:
— Unissasiko sinä horiset?
— Missä unissani minä… enhän minä tässä nyt nuku, vastusti isäntä.
— Etkö tuota liene nukkunut… ja mikäs ihme tuo olisi jos nukuttaisikin, kun puolille öin ylhäällä kukkuu ja muitakin valvottaa. Piiatkin ovat niin unentorroksissa vielä, että pihtipieliä vasten kävelevät.