Mutta poliisit kiroilivat ja käskivät jatkaa matkaa. Juuso pani piippuun, loi vielä arvostelevan silmäyksen Bellaan ja sanoi:
— Vai tuo se sitten on se poliisikoira!
Sanoi ja lähti jatkamaan matkaa mökilleen päin.
VIII
Mitä väenkokoukseen varkauspaikalla Jykkälässä tulee, niin oli Juuso siinä suhteessa puhunut pääasiassa totta.
Kytölässä harvoin tapahtui mitään erikoista, ja jos jossain jotain tapahtui tai odotettiin tapahtuvan, niin keräännyttiin sinne miehissä. Sen ei tarvinnut olla pelkkää uteliaisuutta. Se oli myös tavallaan kohteliaisuuden osoitus naapuria kohtaan, ja todistus, ettei häneen ja hänen talonsa tapahtumiin nähden oltu välinpitämättömällä kannalla.
Niinpä nyt, kun harvinainen ja mieltäkiinnittävä rikostapauksen selvittely oli kysymyksessä, oli aivan luonnollista, että naapuritalojen väkeä aamuhämärissä alkoi kertyä Jykkälän avaraan perhetupaan, miehiä ja puolikasvuisia poikiakin, jotka asettuivat istumaan pitkin seinävieriä ja vähitellen aloittivat keskustelun, mikä alkoi ilmoista ja muista yleisistä asioista, kuten tapa vaati, mutta siirtyi vähitellen varkaisiin ja varkauksiin ynnä muihin rikoksiin omistusoikeutta vastaan.
Kun jokainen vuorostaan oli kertonut kokemiaan ja kuulemiaan, syntyi pitkä, torkuttava äänettömyys. Tupakoitiin vain niin, että ilma oli savusta sakeana, ja kokous vaipui jonkinlaiseen horrokseen.
Mutta sitten tuli sisään talon nuorin poika, viisivuotias Pekka, joka ilmoitti:
— Jo on ollut koululla se poliisikoira!