Asia tuntui olevan selvä.
Mentiin porstuaan, koira edellä, miehet perässä, koira aina vain kuono permannossa ja miesten suurella mielenkiinnolla seuratessa sen pienimpiäkin liikkeitä. Porstuasta siirryttiin kuistille ja siitä pihalle.
— Nyt sen näkee, ovatko nuo toljakkeet saaneet sotketuksi jäljet, sanoi Makkonen, pihalla seisoskelevaa joukkoa tarkoittaen.
— Jokos se sai koira jäljen päästä kiinni? kysyi eräs joukosta.
Poliisit eivät vastanneet. Isäntä vain yliolkansa murahti että:
— Pianhan sen näkee…
Koira kääntyi kuistilta heti vasemmalle karjapihaan päin, kulki nuuskien pitkin pihaton aitaviertä saunan eteen ja poikkesi siitä karjatielle.
Isäntä pysähtyi saunan luona ja sanoi:
— Minulla ei ole aikaa tulla pitemmälle, mutta selväthän tässä ovat tiet. Ja kun ei tiedä, miten pitkäksi teille se matka tulee…
— Niin, eihän sitä tiedä, myönsivät poliisit, vaikka tässä saisi juosta siihen maailman toiseen laitaan. Minne tämä tie oikein viepi?