Täten oli pahahenki saanut viritetyksi näiden ennen rauhallisten naapurusten välille katkeran vihan ja mielikarvauden.

Ja mitä oli tuo pimeyden kavala päämies käyttänyt välikappaleenaan?

Vanhaa, risaista säkkiä, muodoltaan yhtä mustaa ja vastenmielistä kuin hän itsekin on, pahanpäiväistä rytkyä, jota ei kukaan mielellään käteensäkään ottanut. Tämä kirottu säkki valoi nyt joka päivä myrkkyä kahden arvossapidetyn ja nuhteettoman perheen elämään.

Kun Menlösin palvelijatar kiskoi raskasta vesikelkkaa Perälän kaivolta asti, oli hän aina katkeroitunut koko Montosen joukkoa kohtaan, ja jos Anna Riitta silloin sattui kadulla vastaan tulemaan, niin ei Miina malttanut olla sanomatta:

— Senkin rättineuvoksetar!

Johon Anna Riitta heti vastasi:

— Mokomakin rytkytirehtöörskä!

Kumpikin kertoi sitten rouvalleen, mitä toinen oli sanonut, eivätkä nämäkään pienet kohteliaisuudet olleet omiaan välejä parantamaan.

Rouvat kulkivat pää pystyssä toistensa ohi luomatta naapuriin pienintäkään silmäystä, ja kun Montosen Wieno Weikko Kotivalo, joka viime kevännä erosi viidenneltä luokalta ja työskenteli nyt isänsä konttorissa, tuli kadulla neiti Kaisu Menlösiä vastaan, niin ei hän kohottanut lakkiaan hänelle.

Ainoastaan herrat Menlös ja Montonen nyökäyttivät vielä toisilleen päätään, mutta he tekivät sen kuin salaa ja vähän häveten.