— Vaikka linnaankin! sanoi rouva Menlös. — Tämä on sittenkin hävytöntä. Tämä on väärä tuomio!
Ja kääntyen herra Menlösin puoleen hän sanoi:
— Eikös ole niin, Menlös?
Johon herra Menlös vastasi:
— Kyllä se niin on, rakas Maria.
— Minä valitan vaikka senaattiin asti, sanoi rouva Menlös. — Minun täytyy saada oikeutta!
Herra Menlös huokasi. Eikö tämä kirottu juttu koskaan lopu? Ikävältä näyttää yhä edelleen tulevaisuus. Ikävältä ja pimeältä.
Kun kaupungilla levisi sanoma tästä tuomiosta, niin synnytti se äärettömän hämmästyksen ja hälinän. Jos raastuvanoikeus olisi antanut päätöksen, että rouvien Menlösin ja Montosen on tarjottava toisilleen vehnäskahvit sekä limonaadia tuoreiden leivosten ja hedelmäin kera, niin ei se olisi voinut herättää suurempaa ihmettelyä kuin tämän oikeusjutun tällainen päättyminen. Kuuluihan puheenjohtaja tosin esittäneen päätöksensä tärkeän näköisenä ja lakikielellä, ja lieneehän se silloin maininnut joitakin Rikoslain pykälöitä, joita ei tietysti kukaan muista — lieneekö sellaisia pykälöitä koko laissa? — mutta siitä huolimatta oli moni sitä mieltä, että oikeus oli nähtävästi tehnyt pilaa koko asiasta.
Saa vain nähdä, eivätkö tuomarit nyt itsekin joudu sakkoihin ymmärtämättömyydestä virantoimituksessa, lukuunottamatta Tujulin-vanhusta, sillä hänhän on tietysti viaton, kun ei ole mitään kuullut.
Olipa kaupungissa tietenkin joitakuita kevytmielisiä irvihampaita, jotka samoin kuin torikauppias Sippokin pitivät päätöstä oikein Salomonin tuomiona, mutta vakavammat ja ajattelevammat ihmiset — ja nehän ne sentään ovat kaupungissamme enemmistönä, Luojan kiitos! — pudistelivat päätään ja sanoivat: