— Taas isä kiittämään, sukkelaan!
Tulee kauppaneuvos Montonen puhelimeen.
— Halloo! Ahaa, velikö se on! Jahaa… heh heh hee… kiitos, kiitos!
Niin, niin… he he he…! Veli käy nyt meillä! Terveisiä rouvallesi!
Kiitos, kiitos, he he he…
Sitä loppumatonta onnentoivotusten sarjaa, sitä loppumatonta kiittelemistä, sitä taukoamatonta, sydämellistä hehetystä!
Kun ne kaikki onnittelijat ovat niin leikillistä väkeä! Sydämestään ne onnittelevat ja niin lämpimästi, mutta osaavatpa, vietävät, siinä sivussa pieniä sukkeluuksiakin lasketella: no eikös tunnu moiselta… no nyt veli vissiin pistää klubilla pieneksi trimtamtilkutiksi parhaille ystävilleen… älä, hyvä veli, suutu, jos en aina muistaisi aluksi sinua arvonimelläsi tituleerata…
Leikillistä ja hauskaa väkeähän ne ovat, nämä meidän kaupunkilaiset, he he he…
Piririm… piririm…
— Isä, kiittämään!
— Halloo! Kiitos, kiitos! He he he… aivan niin… veli pistäytyy nyt huomenna meillä, mamma taitaa oikein kahviksi pistää, he he he…
Oltiin aamiaisella.