— Tämä on ensimmäinen aamiainen kauppaneuvos Montosen perheessä! hoksaa Maire Mielikki Minerva, ja isä hyvillään hekottelee:
— Niin on, he he he…
Silloin avautui eteisen ovi ja kaikki kauppaneuvos Montosen kolme kauppa-apulaista sieltä hämillään tulivat, seisoen toinen toisensa selän takana, vanhin, pisin ja laihin etunenässä.
— Isä, mene eteiseen, siellä ovat meidän puotilaiset, kuiskasi rouva
Montonen ja nyhjäisi miestään kylkeen.
Kauppaneuvos Montonen rykäisi, lykkäsi tuoliaan taaksepäin ja lähti eteiseen.
— Anteeksi, että me ruoka-aikana… me vain… toivottaa onnea herra kauppaneuvokselle… toivottaa, onnea… ja… ja…
— Kiitos, kiitos!
Ja kauppaneuvos Montonen puristi jokaisen apulaisensa kättä.
Ei ollut kauppaneuvos Montonen mikään puheiden pitäjä, mutta tällä kertaa hän aivan odottamatta piti pienen puheen:
— Te olette… hm… aina olleet uskollisia palvelijoita… hm… minä olen teihin hyvin tyytyväinen ja… hm… olen päättänyt antaa teille viidenkolmatta markan palkankoroituksen kuussa… olen sitä jo kyllä ennemmin ajatellut… hm… kiitos nyt vain…