Ja taloustirehtööri Menlös istui allapäin asekamarissaan. Ei maistunut lukeminen, ei huvittanut aseiden käsitteleminen. Piippukin unohtui.
Hänkin ajatteli: milloinkahan tämä loppuu?
Miinakin oli huonolla tuulella. Hänen täytyi nyt kantaa likasangot navetan taakse, ja siellä oli paljon lunta, eikä polkua sinne minkäännäköistä.
Kantautuivat ne viestit kauppaneuvoksen talossa vallitsevista juhlallisuuksista Menlösinkin perheen korviin, mutta niistä ei puhuttu sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa.
Sen oli rouva Maria Menlös kuitenkin mielessään vannonut: juttua jatketaan viimeiseen oikeusasteeseen asti! Nyt ei hän enää ainakaan peruudu. Kävi sitten miten kävi.
Surumielin siirrymme pois Menlösin talosta ja ohjaamme kulkumme torille.
— Markula kuuluu taas viime yönä olleen putkassa, kertoi Häkkisen matami.
— Niin, nyt se on viskaalin armon aurinko laskenut, niinkuin se viskaali sille kerran ennusti. Mutta kukas käskee juovuksissa oikeuden eteen astumaan!
— Sanokaas muuta! Jos olisi meillä ankarampi pormestari, niin linnassa istuisi nyt Markula semmoisesta rikoksesta.
— Niin istuisi.