— No mitäs nyt sanotaan?
— Niin, sanokaapas, mitä nyt sanotaan!
— Onko semmoista ennen kuultu?
— Ei ole kuultu, eikä sano kuulleensa meidän vanha muorikaan, vaikka on jo yhdeksännellä kymmenellä.
— Sitähän minäkin. Semmoista ei ole kuultu milloinkaan koko maailmassa!
Paljon nähneet matkailijat kertovat eräillä koko- tai puolivilleillä kansoilla olevan salaperäisen taidon, jolla he äärettömissä erämaissa saavat tiedon tärkeistä tapauksista levenemään miltei sähkölennättimen nopeudella. Varmaankin omaavat kaupunkilaisemme saman yliluonnollisen taidon, sillä puolen tunnin kuluttua siitä, kun makasiinimies Antti Peurasen kirveenhamaran iskut olivat avanneet lankkuaidassa olevan, suljetun aukon, oli kauppaneuvos Montosen takapihalla, kaivon luona, jo yli viisikymmentä sielua katsomassa tätä käsittämätöntä näkyä, joukossa kolme vanhaa mummoa hamasta vanhan kaupunginosan äärimmäisestä laidasta saakka, josta mummoilla on mennyt puoli tuntia jo paikalle saapuessakin. Millä ajalla he siinä tapauksessa ovat ennättäneet asiasta ensin tiedon saada, se on arvoitus, jota ei meidän ymmärryksemme eikä kynämme pysty selittämään, sillä yhtään puhelinta ei niillä tienoin vielä siihen aikaan ollut, eikä Mönkkysen Maijastiinallakaan sentään siipiä ollut, vaikka hän olikin tunnetusti nopea sanansaattaja.
Hiljaisen hartauden vallassa katsoivat läsnäolijat tätä ihmeellistä näkyä, Menlösin ja Montosen raja-aidassa olevaa aukkoa.
Vihdoin sanoi eräs vanha ukko, jolla oli päässään silmälasit ja leuassa harmaa pukinparta:
— Niin, niin näkyy, hyvät ihmiset, mutta…
Ja hän alensi ääntään, vilkaisi ympärilleen ja jatkoi: