Juuri silloin tuli Menlösin Miina vesikelkkaa vetäen siitä aukosta, ja eukot katsoivat häneen ihmeissään. Eihän siinä ollutkaan mitään ketunrautoja!
XXXII
Niin on mennyt lauantai, suurien, mutta herrasväki Menlösille suloisten mielenliikutusten päivä.
Ja nyt on sunnuntai, sunnuntai-aamu.
Antakaa käteemme kynä, jolla voisimme kuvata tämän kauniin kevättalven sunnuntai-aamun!
Antakaa meille sellainen kynä, kaatakaa mustetolppoomme sellaista mustetta, että voisimme, nyt eron hetkellä, maalata eteenne kauniin taulun, yhtä kauniin kuin on itse aihekin!
Mutta ah… kankea on kynämme, hidas ja raskas on kätemme, ja muste pullossamme on kuin mitäkin tököttiä! Mitenpä siis loisimme tuon kauniin taideteoksen, maalaisimme tuon taulun, jossa yhdellä silmäyksellä näkisimme, kuinka vesi alkaa tipahdella Montosen suuren ja ylpeän kauppakartanon katonräystäältä, ja miten kaksi vanhaa varista kaikessa rauhassa noukkii runsasta ravintoa suuhunsa juuri keskellä kauppatoria! Taulun, jossa näkisi, miten konstaapeli Miettinen kävelee Koulukatua pitkin kirkkoon, rinnallaan mustiin puettu vaimonsa ja kantaen sylissään kolmivuotiasta tytärtään, joka muuten juoksisi keskelle katua ja sotkisi siellä kurassa uudet, sievät pyhäkenkänsä, roiskuttaisipa vielä puhtaalle, punaraitaiselle mekolleenkin. Taulun, jossa kuulisi, kuinka vanhat, tutut äänet kirkontornista harvakseltaan kalahtelevat ja kumahtelevat, ja näkisi pastori Teofiilus Kettusen paitahihasillaan lopettelevan parran ajoa ikkunansa edessä.
Ylivoimainen on meille sellainen tehtävä. Siispä lakkaammekin haaveilemasta mahdottomia ja tyydymme mieluummin siihen pieneen pyyhyn, joka on kädessämme, kuin lähdemme leuhkan tavoin juoksentelemaan metsässä olevien kymmenien perässä, tyydymme pysymään varmalla maaperällä ja jupisemaan kertomustamme vanhaan, totuttuun tapaamme.
Pistäytyisimmekö kirkkoon?
Ehkäpä jätämme sen kumminkin.