Siellä hän sitten pysyi jonkin aikaa alallaan, taikka oikeammin sanoen alkoi reistailla pyssyjensä kanssa, purki ne kaikki alkuaineisiinsa ja jätti palaset huiskin haiskin, minkä minnekin, ja vihelteli ja hypähteli ja alkoi lopuksi lauleskellakin.
Hyvä isä taivaallinen! Tirehtööri Menlös lauleskelemassa!
Jos sitä konserttia saisitte kuunnella, niin maksaisittepa aivan varmaan viisikymmentä penniä, saadaksenne kuulla oikein mölyapinan äännähdyksiä. Sillä eihän ole, paratkoon, taloustirehtööri Menlösillä ääntä eikä korvaa hiuskarvan vertaa!
Mutta nyt hän kumminkin hyräili ja hoilotteli kerrassaan kammottavia säveliä, ja koroitti lopuksi äänensä sen päiväiseksi kiekaukseksi, että se kuului ruokasaliin asti, ja Kaisu huudahti äidilleen:
— No äiti! Nyt isä jo laulaa!
Ja sitä historiallista tapausta kuunteli rouva Menlös tuokion korvat hörössä, mutta sitten hän kesken aamupäiväkiireittensä vaipui istumaan keinutuoliin ja alkoi nauraa, nauraa niin, ettei hän ole sillä tavoin nauranut viiteen vuoteen. Hän oikein huusi ja potki, ja suuret naurukyyneleet vierivät hänen poskilleen. Lopuksi oli hän läkähtymisen vaarassa, ja pelastuttuaan siitä vaarasta piteli hän kylkiään ja änkytti, tulipunaisena kasvoiltaan:
— Isä laulamassa! Isä!
Ei, totisesti ei taloustirehtööri Menlösistä ole laulajaksi! Hänen laulunsa on vaarallista, sillä jos kuulijat kuolevat nauruunsa, niin on se hyvin surullinen loppu niin hauskalle tilaisuudelle.
Taloustirehtööri Menlösiä ei tänä aamuna olisi pitänyt ollenkaan jättää ilman tehokasta ja valpasta silmälläpitoa. Sillä lakattuaan lauleskelemasta alkoi hän muuta puuhailla, ja äkkiä kuului hänen kamaristaan pyssyn paukaus.
Säikähtynyt rouva Menlös kiiruhti tapahtumapaikalle, ja näki miehensä tarkastelevan pyssy kädessä pilkkaa, jonka hän oli kiinnittänyt seinään ja johon hän sitten oli salonkikiväärillään täräyttänyt huoneen toisesta päästä.