— Nyt, rakkaat lapset, nythän tulee sovinto?
— Niin, kerskasi herra Menlös. — Se on tullut jo!
— No mutta Menlös! huudahti rouva Maria Menlös. — Vietkö sinä jo sanatkin suustani? Etkö anna minun edes puhua?
Sen verran oli toki herra Menlösissä vielä ihmistapoja ja hyvää kasvatusta jäljellä, että ymmärsi vähän hävetä ja mutista:
— No niin… suo anteeksi, rakas Maria!
Rouva Menlös oli kiitollinen siitäkin vähästä. Niin huimaavasti oli hänen auktoriteettinsa ollut alenemassa viime aikoina.
Ja sitten sanoi rouva Menlös neiti Andersonille:
— Rouva Montonen on pyytänyt minulta anteeksi, enkä minä ole se ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa ylitse, kun lähimmäiseni tarjoaa minulle sovinnon kättä. Eikö ole niin, Menlös?
Ja herra Menlös vastasi:
— Aivan niin, rakas Maria.