Mönkkysen Maijastiina on tämän kaupungin pahin juoruämmä ja kielilakkari. Hänellä onkin oikea noita-akan naama: kiero nenä, kierot silmät ja melkein hampaaton suu. Vain pari kolme hammasta heiluu edessä kuin mitäkin ruostunutta piikkiä, nekin niin kaukana toisistaan, että vaikka sormen rakoon pistäisi, ja niiden piikkien takana on käärmeen kieli.
Tällä myrkyllisellä kielellään se riivattu akka nyt keitti kokoon oikein kauniin sopan.
Seuraavana päivänä ilmestyi hän kauppias Montosen keittiöön ja huokaili ja haikaili kahvin himossa ja kertomisen tuskassa siihen saakka, kunnes rouva tuli keittiöön ja kysyi ohimennen, mitä Maijastiinalle kuului.
Ja Maijastiina se päivitteli ja kuikerteli muka ihmisten pahuutta ja ilkeyttä ja kertoi, että ovat ne nuokin Menlösit sitten vasta oikein häpeämättömiä ihmisiä, kun heittelevät kuolleita hiiriään toisten ihmisten kaivoon.
Niin se sitten Maijastiina kehitteli myrkyllistä juoruaan ja lisäili ja kaunisteli, kertoi, miten Menlösit muka ovat uhanneet liata Montosen kaivon, etteivät siitä Montosetkaan ilokseen joisi, ja joutuipa lopulta niinkin pitkälle, että luuli Menlösien suunnittelevan koko Montosen perheen myrkyttämistä kuoliaaksi.
Eihän se rouva Montonen nyt sentään aivan kaikkea todesta ottanut, mitä Mönkkysen Maijastiina hänen korvaansa kuiskutteli, mutta uskoi hän tuon hiirijutun kuitenkin. Ja kun sitten mentiin kaivolle katsomaan ja etsimään, niin ei sieltä mitään hiirtä löytynyt.
— Siitä sen nyt näette, sanoi Maijastiina, että se hiiri on lentänyt suoraan kaivoon!
Silloin lähti Montosen Anna Riitta kysymään Menlösin Miinalta, onko hän heittänyt hiiren heidän puolelleen. Ja Miina myönsikin heittäneensä, mutta vakuutti sen tehneensä ilman mitään pahaa tarkoitusta.
— Pahanhengen pallisko! huusi Anna Riitta. — Vai heittelet sinä hiiriä meidän kaivoon!
Mutta silloin Miinakin suuttui ja räsähti takaisin, ja vannoi ja vakuutti, ettei hän ollut edes muistanutkaan, että kaivo oli juuri heidän liankaatopaikkansa toisella puolen.