Eivät enää kauppias Montonen ja taloustirehtööri Menlöskään tervehtineet toisiaan. Silloin harvoin kun he toisiaan vastaan sattuivat, tuijottivat he jäykästi eteensä. Kuitenkin olivat he harmistuneet enemmän itse juttuun kuin toisiinsa.
Yhteiskunnallisen järjestyksen, vieläpä esivallan kunnioituksenkin siteet alkoivat löyhtyä, ja torikojujen takana värjöttelevät joutomiehet rohkenivat pullikoida ja pilkalla puhua kaupungin sivistyneestä säädystä.
Eräänä kylmähkönä päivänä kulki viskaali Tujulin, iso ja lihava, pitkäpartainen herra, keppi selän takana torin poikki niinkuin hallitseva kuningas, mikä hän tavallaan olikin, ja sattui huomaamaan joutomies ja taiteilija Markulan, juuri kun tämä varovaisesti hiipi näkyviin Junnosen kauppakojun takaa.
Markulalle, relluttelijalle, oli viskaalilla sana sanottavana, ja hän käyttikin tilaisuutta, huutaen:
— Hoi, Markula!
Markulalla ei ollut yhtä suurta halua tavata viskaalia kuin viskaalilla puhua hänen kanssaan. Silminnähtävästi aikoi hän pujahtaa torikauppias Liskon kojun taakse. Mutta silloin viskaali hönkäsi:
— Hoi Markula, heti tänne!
Jo täytyi Markulan kuulla.
Hidastellen hän lähestyi, lyhyen ja kuluneen takin kaulus pystyssä ja kasvot kylmästä sinisinä, mutta pienoisen, aivan viattoman aamuhutikkansa oli hän jo ehtinyt hankkia, ties mistä. Hieman pelonalaisena, mutta samalla viekkaasti hän vilkuili viskaaliin ja kiiruhti aloittamaan keskustelun:
— Hyvää huomenta, herra viskaali! Aina se viskaali vain on yhtä nuoren ja pulskan näköinen… hyi pakana kun on vilu! Olisipa minulla herra viskaalin ihrat…