— Minä olen sinulle jo ennen sanonut, että ellet sinä paranna tapojasi, niin kummat tulee! sanoi viskaali jylhästi. — Pane sinä, Markula, mieleesi, että minunkin armonaurinkoni saattaa laskeutua. Se on jo alenemassa. Antaa olla viimeinen kerta, kun minun korvani kuulevat sellaisista epäjärjestyksistä! Saat mennä!
— Nöyrimmät kiitokset, herra viskaali! sanoo viluisena hytisevä Markula, vapisevalla kädellään lakkia kohottaen. — Kyllä vasta muistetaan… minä olen tuumannut itsekin hiljaisina hetkinä, että sietäisi tehdä elämän parannus…
Nöyrä ja tottelevainen on Markula esivaltaa kohtaan. Senpä vuoksi eivät viranomaiset koskaan tule häntä kovin tiukalle panneeksi.
Mutta kun Markula on päässyt suojelevien kauppakojujen taakse, niin hän jo naureskelee tyytyväisenä ja toisille joutomiehille kehuskelee:
— Me sitä kun taas tuon viskaali Tujuliinin kanssa parleerattiin ja konversseerattiin…
VII
Eikä enää mikään auttanut. Välit olivat menneet lopullisesti rikki.
Rouva Montonen on järkähtämätön ihminen, eikä hän hellittänyt vaatimuksestaan, ennenkuin kauppias Montonen oli luvannut haastaa rouva Menlösin oikeuteen siitä syystä, että tämä oli käskenyt palvelustyttönsä heittää kuolleen hiiren kauppias Montosen kaivoon.
Kauppias Montosen täytyi tämän tähden lähteä asianajajan puheille, ja rouva Montosen käskystä kääntyi hän asianajaja Nils Pehr Bumsin puoleen, joka on kaupungin ehdottomasti etevin asianajaja rikosjutuissa, vaikka hän ei olekaan suorittanut mitään tuomarintutkintoa.
Tämä herra Nils Pehr Bums on sangen huomattava henkilö. Hän on lyhyt ja paksu, ja hänellä on punainen nenä sekä hatarat keltaiset hampaat. Kun hän muljauttaa rasvaisia silmiään niinkuin vanha sonni, niin se jo panee heikon sydämen vapisemaan.