Asianajaja Nils Pehr Bums oli ennen aikaan ison pitäjän vallesmanni. Hän hallitsi haltuunsa uskottua aluetta rautaisella valtikalla, ja jos joku uskalsi häntä vastaan mutista niin karjaisi hän niin, että veri hyytyi kuulijain suonissa puolen virstan päässä. Hän löikin nyrkillään, jos tarvis vaati, löi niin että lyödyn ryhä kumahti, ja jollei yksi lyönti auttanut niin löi hän toisenkin kerran. Hän oli erittäin voimallinen järjestyksenvalvoja, eikä olekaan enää sellaisia vallesmanneja tässä nykyisessä polvessa.
Kuitenkin tapahtui hänelle eräänä päivänä pieni erehdys, ja se erehdys suisti hänet radaltaan.
Kerran ajoi hän kovaa vauhtia hyvällä hevosellaan kaupungista kotiin. Hän oli juonut vahvasti, niinkuin vallesmannit siihen aikaan vielä joskus tekivät, ja hänen valtansa, voimansa ja kunniansa tunto paisutti häntä niin, ettei hän lopuksi tahtonut rattaille mahtua.
Kun hän oli ehtinyt seitsemän kilometrin päähän kaupungista, niin että hevonen jo alkoi vähitellen höyrytä, tuli häntä vastaan matkustavainen, jolla tosin oli edessään vain yksi hevonen, mutta hevonen veti oikein kuomurattaita, niin että matkustaja oli varmasti herrasmies. Tällä hetkellä ei vallesmanni Bums kuitenkaan välittänyt herroista eikä rouvista, vaan ajoi täyttä vauhtia suoraan kohti.
— Vallesmanni! Siellä on vastaantulija! huudahti takana istuva pieni renkipoika.
— Suu kiinni! karjaisi vallesmanni Bums.
— Puoli tietä! huusi vastaantulevien vaunujen kuski.
— Koko tie! huusi vallesmanni Bums ilkkuen ja ajoi eteenpäin kädet suorina ohjaksissa ja vormulakki takaraivolla, kääntämättä hevostaan tuumankaan vertaa.
Viimeisessä silmänräpäyksessä ehti vastaantuleva kuski kääntää hevosensa niin paljon tiepuoleen, ettei vallesmanni Bums ajanut hänen hevostaan ja ajopelejään ylösalaisin maantien ojaan.
— Kuka juutas se on, joka sillä tavalla ajaa? huusi kuomusta vihainen ääni, kun kärryjen rummut vähän yhteen kolahtivat herra Bumsin ohiajaessa.